Novelli: Jos olisit ollut kiltti


VAROITUS: Seuraava teksti sisältää kuvailua väkivallasta ja itsetuhoisuudesta. Jos olet alle 15-vuotias, olet itsetuhoinen tai olet ollut väkivallan uhri, suosittelen lukemaan tekstin luotettavan aikuisen seurassa ja keskustelemaan sisällöstä. Komenttiboxiin saa myös avata keskustelua, toivon tekstin herättävän sitä.


Jos olisit ollut kiltti
Pieni tyttö menettää valonsa. Nuori tyttö unohtaa elämänsä kauneuden. Nuori poika kadottaa oikeutensa koskemattomuuteen. Ja koulu on pelkojen valtakuntaa, jokainen askel on pelkoa täynnä, kun lapset eivät osaa katsoa toisiaan silmiin. Kukaan ei halua nähdä jo olemassa olevaa taistelua toisen kuoren alla, vaan itse pitää mennä ja sanoa vielä yksi ilkeä sana. Vielä yksi lyönti. Niin, jos jokainen olisi ollut kiltti, miltä todellisuus olisikaan näyttänyt?

Ensimmäinen osa
Yksin

Uudessa talossa kaikui, kun kuiskasin olohuoneessa hei. Asettelin rakkaimmat leluni, pupu-Luppakorvan, Nelli-nallen, Lilli-nuken ja Kiki-varsan istumaan riviin keskelle suurta, tyhjää huonetta. Tai no, Kiki- varsa makasi, se oli vauvahevonen, eikä osannut vielä seistä. Halasin kaikkia lelujani oikein kunnolla, ehkä niitäkin pelotti vähän muuttaa. Ja mennä kouluun, aloittaisin ensimmäisen luokan heti syksyllä. Äiti sanoi, että syksy olisi pian.

Katsoin jokaista vuorotellen.
”Luppakorva, Nelli-nalle, Lilli ja Kiki. Selvitäänkö me tästä? Odottakaa, niin käyn takapihalla, ehkä siellä on keijukaisten maa.”
Takapihalla seisoi kolme suurta koivua. Kun katsoin taivaalle, näin latvojenkin melkein yltävän sinne, pilviin. Iskä kiinnittäisi puihin varmaan pian linnunpönttöjä. Kävelin tulevan huoneeni ikkunan alle ja kurkistin sisään. Huone näytti kivalta. Vaaleanpunaiset seinät olivat nätit. Edellisessä huoneessani minulla oli ollut siniset seinät ja Ariel-boordi. Se oli ollut merenneitojen valtakunta. Tänne minä saisin ehkä prinsessaverhon sängyn yläpuolelle. Saisinkohan oman mansikkamaankin? Niin kuin vanhassa kodissa oli ollut, minulla oli ollut oma mansikkamaa pienen punaisen leikkimökin takana ja siellä oli kasvanut metsämansikoita. Minä halusin oman mansikkamaan. 

Äiti oli tiennyt, että syksy tuli nopeasti. Minä kävelin jo toisella viikolla yksin kouluun koivikon poikki. Koivikko oli pieni maatilkku, joka sijaitsi ihan takapihamme vieressä. Oikeastaan koivikko oli naapurimme pihaa. Naapurin vanha setä, joka käveli enää vaivalloisesti kepin varassa, lupasi ystävällisesti, että saisin mennä koivikon poikki kouluun. Hän pyysi minua olemaan säikyttelemästä lintuja ja minä lupasin olla.

Saimme koulukummit. Koulukummit olivat parasta ikinä, he ottivat reppuselkään ja ohjasivat vessoilta luokkaan, kun eksyin aina väärään suuntaan. Minulla oli kaksi kummia, sillä kummiluokkalaisia oli enemmän, kuin ekaluokkalaisia. Kummiluokkalaiset olivat olleet koulussamme jo neljä vuotta. Nyt kun me aloitimme ensimmäisen, he aloittivat viidennen luokan. En ollut ihan varma, minkä ikäisiä viidesluokkalaiset olivat. He olivat ainakin pitkiä ja kauniita ja pojat vahvoja. Minäkin halusin jo vähän olla viidesluokkalainen.

Ensimmäinen luokka meni nopeammin, kuin osasin odottaa. Ja sitten meni toinen luokka. Toisen luokan kevätjuhlassa minä itkin, sillä kummit lähtivät pois meidän koulustamme. He lähtivät jonnekin suureen kouluun, uuteen maailmaan ja nyt meidän piti jo pärjätä ihan yksin, ihan itse. Kävin halaamassa jokaista kummiluokkalaista. Hekin itkivät vähän. Kummiluokkalaiset tytöt olivat erityisesti tänään kauniita prinsessoja, sellainen minäkin halusin vielä olla. Heillä oli valkoiset mekot ja kimalletta silmäkulmassa. He valloittaisivat maailmaa, minä kuiskasin pehmoleluilleni illalla. Ensi vuonna mekin oltaisiin jo taas vähän isompia tyttöjä.

Kesällä koivikko hakattiin alas. Koko kesän naapurimme takapihalla pyöri suuria autoja ja keltakypäräpäisiä työmiehiä. Katselin kauniin, pienen metsäni katoamista pikkuhiljaa ja mietin niitä keijuja, jotka asuivat koivujen juurten alla ja lintuja, joiden pesät putosivat, kun puut osuivat maahan pitäen humahduksen kaatuessaan. Jos kukaan ei kuulisi puun kaatuvan, kuuluisiko siitä ääntä? Ja jos kukaan ei kaataisi puuta, linnut saisivat säilyttää kotinsa. Sinä kesänä minä olin vähän surullinen.

Sitten opettajan vieressä seisoi uusi tyttö. Hänellä oli pienet silmät, ajattelin ensimmäisenä. Hän näytti ystävälliseltä. Hänen nimensä oli Klaara. Juliaana pyysi Klaaran viereensä istumaan, kun opettaja kysyi, kuka näyttäisi uudelle tytölle paikkoja seuraavalla välitunnilla. Klaara ja Juliaana juttelivat vähän loppu tunnin aikana, heistä oli tulossa kavereita. Olin iloinen, että Klaara sai heti ystävän.

Välitunnilla leikimme kaikki Klaaran kanssa, hän vaikutti mukavalta. Toivoin pääseväni tutustumaan häneen paremmin. Klaara ja Juliaana olivat tutustuneet jo kesän aikana. Ehkä heistä tulisi parhaita ystäviä, niin kuin Outi oli minun paras ystäväni. Outi oli ollut paras ystäväni jo esikoulusta asti, meillä oli aina hauskaa ja hän kertoili minulle lukemiaan tarinoita esimerkiksi historiasta. Pyysin häntä usein kertomaan jotain jännittävää, keikuimme kiipeilytelineillä ja hän kertoi. Minä kuuntelin tarkkaan. Kun oppisin lukemaan yhtä sujuvasti, kuin Outi, lukisin itsekin historiaa. Siitä tulisi lempiaineeni.

Yhtenä aamuna selvisi, että minä asuin Klaaran vanhassa talossa. Oli jännittävää ajatella, että hän tiesi ne samat salaiset piilopaikat, kuin minäkin. Hän tiesi huoneessani kolon vaatekaapin ja seinän välissä, hän tiesi, missä kattoluukku ullakolle oli, hän osaisi vessaan kysymättäkin. Vaikkei koskaan edes ollut käynyt meillä. Minä rakastin asua keltaisessa omakotitalossa, mutta niin oli rakastanut Klaarakin. Hän tuli koulun jälkeen kylään.

Minä esittelin paikkoja, minä esittelin huoneeni. Se oli ennen ollut Klaaran huone ja hän näytti huonetta katsoessaan vähän surulliselta. Minä kerroin, että pian aioimme remontoida ja silloin Klaara näytti vielä vähän surullisemmalta. Harmittiko häntä, että asuin heidän talossaan minun kokonaisen perheeni kanssa, kun hänen omansa oli mennyt rikki niiden seinien sisällä? Harmittiko häntä, että muuttaisimme tapetteja ja keittiön kaappien värejä? Ne olivat olleet pienenä hänen maailmansa suurimpia karttoja, joihin piirtää reitit takapihan taikametsiin ja rastit aarrearkkujen kohdille. Nyt minä omisin hänen alustansa, joihin loisin uusia tarinoita ja hänen tarinansa täältä katoaisivat. Siksikö hän halusi lopulta pilata minun muistoni koulusta?

Meidän luokallamme oli vain seitsemän tyttöä, kun aloitimme seuraavan luokan. Klaara, Juliaana, Jutta, Saaga, Veera, minä ja Outi. Ehkä me kaikki olemme kuitenkin parhaita kavereita, kirjoitin yhtenä päivänä päiväkirjaani. Klaara on kuitenkin ihan tyhmä välillä, niin ilkeä. Muut ovat YLEENSÄ aina kilttejä. Yleensä minä toivoin, että he olisivat minulle kilttejä. Minun toiveeni ei läheskään aina toteutunut, toive muiden kiltteydestä toteutui liian harvoin. Rukoilin Joulupukkia tai keijukaisia taikamaailmasta auttamaan. Olin Helinä-keiju. Nimeni oli Helinä ja ironisesti olin luokkani pienin. Hammaskeiju, Klaara nauroi.

Se alkoi pienistä jutuista. Huomasin, ettei minua ja Outia oltu kutsuttu kaikkeen. Emme mahtuneet yhtäkkiä samaan pöytään istumaan ruokalassa. Veera näytti olevan oikeasti pahoillaan. Klaara sanoi, ettei se ollut tahallista. Hän sanoi ensimmäiset kerrat olevansa pahoillaan, että he vain sattuivat istumaan jo tähän, eikä opettaja antanut enää vaihtaa paikkaa. Siitä tuli tavallista, etten mahtunut heidän kanssaan syömään.

 Aloin vihata paritehtäviä, kun Outi ei ollut koulussa. Juliaana oli aina Klaaran pari, siihen ei mahtunut kukaan kolmanneksi. Veera, Saaga ja Jutta tekivät kolmestaan. Jutta oli se, joka sanoi, että mene kysymään opettajalta, jos saisit tehdä yksin. Minä en olisi halunnut tehdä yksin, en olisi halunnut heitellä palloa yksin, en piirtää kuvistyötä yksin. Jutta pelkäsi itsekin tulla jätetyksi ulkopuolelle, jos hän olisi minun kanssani. Jutta meni ihan Veeraan kiinni, me ollaan pari eikö niin. Veera sanoi, että oli jo sopinut Saagan kanssa. No ollaan sitten kolmestaan, kyllä Helinä pärjää yksin.

Outille riitti aina minun seurani, hän ei näyttänyt välittävän, ettei Klaara, Jutta tai Juliaana halunnut häntä mukaan. Outi juoksi vain keinuille, kun välitunti alkoi. Jos minä halusin seuraa, minun piti mennä hänen kanssaan. Outi ei puhunut niin paljon enää, kuin minä olisin toivonut. Minä juttelin hänelle siitä, kuinka joku päivä lentäisin pilviin. Heitin pääni keinussa taakse päin, katselin taivaalle ja rutistin ketjuista, etten putoaisi. Outi vastasi jotain, jos halusi. Joskus minä selitin hänellekin yksinäni.

Vaikka Outia ei haitannut, ettei hän kuulunut siihen pieneen tyttöporukkaan, joka meidän luokallamme oli, hän huomasi, että minua haittasi. Hän tiesi aina, kun jotain oli sattunut. Jotain ihan pientäkin, jotain miksi minä itkin. Ja minä tiesin, että hän oli vihainen Klaaralle ja Jutalle ja niille, jotka satuttivat minua. Niille, jotka jättivät minut ulkopuolelle. Viidennen luokan alussa viisi tyttöä olivat tähti, joka ei voinut ottaa mukaan enää yhtäkään sakaraa.

Tähti halusi olla uniikki. Minä en tiennyt, mitä uniikki tarkoitti, en ymmärtänyt käsitettä ”olla oma itsensä”. Meidän luokallamme piti olla yhtä massaa ja silti jotenkin ihmeellisesti uniikki. Piti erottua joukosta olematta liian erilainen. Minä en tiennyt mitään itsestäni viidennellä luokalla. Tiesin, miten piti pukeutua, millainen reppu ja polkupyörä piti olla, tiesin minkä merkkisiä farkkuja piti käyttää. Samanvärisiä ei saanut ostaa, kuin mitä jollain tähdistä oli. Jos osti samanlaiset, oli matkija.

Minä rakastin punaista. Kun syntymäpäiväni lähestyivät, isä vei minut ostamaan uutta polkupyörää. Punainen polkupyörä oli se, mitä minä halusin. Mutta se väri oli varattu Klaaralle, Klaara oli saanut kuukausi sitten täsmälleen samanlaisen punaisen polkupyörän, jonka minä olisin halunnut. Minä tyydyin vaaleanpunaiseen, sillä olin luvannut Kaaralle, etten osta samanlaista, kuin hänellä. Jos olisin rikkonut lupaukseni, en olisi saanut leikkiä ensiviikolla ollenkaan siinä porukassa, missä Klaara leikki.

Kaikilla oli oma lemmikki kotona, jollain oli koira, jollain kissa tai hamsteri. Outillakin oli lemmikki, maailman suloisin ja innokkain koira, minkä tiesin. Se rakasti uimista. Minulla ei ollut lemmikkiä, enkä siksi saanut mennä mukaan, kun Juliaana keksi uuden leikin. Leikissä kaikkien piti olla oma lemmikkinsä. Minä en omistanut lemmikkiä, en saanut olla kaverin tai naapurin koira, en saanut mennä mukaan, koska se ei se olisi ollut hauskaa, jos joku olisi keksinyt omia sääntöjään.

Meillä ei ollut lemmikkiä, koska äitini oli allerginen eläinten hilseelle. Hän oli siis allerginen kaikille eläimille, joilla oli karvoja. Enkä minä halunnut kaloja tai karvatonta kissaa. Joten minä keinuin sen päivän välitunnit yksin ja katselin koulun pihan toiselle puolelle, kun muut tytöt leikkivät omia lemmikkejään. Olin vihainen, vähän vihainen äidille, kun meillä ei ollut lemmikkiä hänen takiaan, olin vähän vihainen Outille, kun hän meni leikkiin mukaan ja jätti minut yksin keinumaan. Mutta kaikkein eniten olin vihainen ja surullinen sinä päivänä Juliaanan takia. Ja Klaaran, kun hän oli tiuskaissut vihaisesti ystävänsä puolesta, että Juliaana ei halua ketään huijaamaan hänen keksimään leikkiinsä. Jutta tuli ottamaan Klaaran käsikynkkään.

”Me halutaan nyt leikkiä tätä.” Minä purin kipeästi huulta, en halunnut näyttää, että minusta tuntui kurjalta. Kamalalta. Painoin pääni alas, puristin kädet lapasien sisällä nyrkkiin. Ei tunnu missään. Ei. Tunnu. Missään. Sanoin okei ja kävelin pois. Potkaisin vihaisena kiveä ja itkin vasta, kun kukaan heistä ei huomannut. Ja sitten menin keinumaan.

Saaga oli minulle ja Outille kiltti. Saagaa ja Outia yhdisti Taru Sormusten Herrasta- elokuvat, he löysivät yhteisen puheenaiheen kerran ruokatunnilla. Sitten he menivät yhdessä elokuviin, kun uusi Hobitti sai ensi-iltansa Suomessa. Minua ja Saagaa yhdisti ensin Outi. Löysimme pikkuhiljaa yhteisiä puheenaiheita ja kerran Saaga uskalsi sanoa, ettei oikeasti edes pidä Klaarasta. Että Klaara on hänellekin välillä ilkeä. Saaga kertoi, ettei pidä myöskään Jutasta. Veera oli ennen Saagan paras kaveri, mutta sitten Jutta tunki väliin. Jutta oli aina joka puolella ja yritti erottaa heidät toisistaan. Jutta oli kateellinen ja mustasukkainen, jos Veera oli Saagan pari esimerkiksi liikuntatunneilla. Veera oli liian kiltti sanoakseen Jutalle, ettei voinut nähdä tänään, ettei voi olla pari, että oli sopinut jo toisen kanssa. Siksi Jutta oli aina kolmantena heidän kanssaan.

Saaga muutti kuitenkin pois viidennen luokan lopulla ja vaihtoi koulua. Silloin minä ja Outi jäimme taas enemmän tai vähemmän kahdestaan. Klaara oli sanonut Saagalle päin naamaa olevansa iloinen, kun tyttö häipyi meidän luokaltamme. Minä olin surullinen, sillä edes Veera ei puolustanut Saagaa. Miksei kukaan uskaltanut vastustaa Klaaraa? Klaara oli kaikille ilkeä, joskus jopa Juliaanalle, vaikka sitä tapahtui tosi harvoin. Jokainen halusi olla epätoivoisesti Klaaran kaveri, jopa minä, sillä kun hän oli kiltti, silloin kaikki oli hyvin. Kukaan ei halunnut Klaaran epäsuosioon ja pojat tykkäsivät Klaarasta ja Klaaran ystävistä.

Kuudennella luokalla oltiin koulun vanhimpia. Meillä olisi voinut olla hyvä luokka, jos Klaara olisi ollut kiltti. Jos Jutta olisi ollut kiltti, jos Juliaana olisi ollut kiltti, jos Veera olisi uskaltanut olla kiltti. Minä uskoin, että Veera halusi, muttei uskaltanut. Kuudennella luokalla minun yksin jättämiseni mittakaavat suurenivat. Outi oli kyllä usein kanssani, aina kun hän oli koulussa.

Se tapahtui opettajien silmien alla, niin etteivät he huomanneet mitään. Tai jos huomasivat, he sulkivat silmänsä. He eivät auttaneet tarpeeksi nopeasti, kun liikuntatunnilla olin jäämässä taas ilman paria. Outi oli kipeänä ja siksi poissa koulusta. Välitunnilla kävelin Klaaraa, Juttaa, heitä kohti, joiden torjuntaa taas pelkäsin. Ja Klaara sanoi, että minun pitäisi mennä pois, hän sanoi sen ihan suoraan, kääntäen sitten selkänsä.

”Mulla ja Juliaanalla on kännykkäkielto eikä voida puhua tästä koulun jälkeen muille tytöille. Tää juttu ei nyt oo sulle.” 
Kyynel, se karkasi, enkä edes yrittänyt peitellä sitä. Nähkööt, kuinka pahalta se tuntui. Minä en ymmärtänyt, miksen saanut olla heidän ystävänsä. Mikä minussa oli niin erilaista, luotaan pois työntävää? Minä olin edelleen pienikokoinen, mutta olin kasvanut muita kiinni. Minulla oli vaaleat keskipitkät hiukset, minä pukeuduin niin kuin kaikki muutkin, mutten liikaa, en ollut mielestäni matkija. En tarvinnut erityisopettajaa, minä opin niin kuin kaikki muutkin. Minä asuin sinisessä omakotitalossa koulun lähellä. Helinässä, minussa ei ollut mitään ihmeellistä. Halusin vain olla kiltti kaikille.

Sinä et enää vaikuta minuun, miksi koskaan annoinkaan vaikuttaa? En enää yritä näyttää kenellekään olevani mitään muuta, kuin oma itseni, miksi koskaan yritinkään? En silloin tiennyt mitään omista jaloista, nyt vasta olen oppinut niitä rakentamaan, olen vasta nyt harjoitellut kävelemään, melkein horjumatta. Nykyään sinä katsot minua hämmentyneenä. Katso vain seisonpas ilman tukea.
Eikä minun tarvitsisi selitellä sinulle mitään, mutta sanon kuitenkin. Joskus sinä vielä kaadut. Eivät sinunkaan jalkasi ole horjumattomat, eikä sinunkaan lattiasi, jonka päällä kävelet, ole pelkkää betonia. Vielä se sortuu ja sitten sinä itket,

niin kuin minäkin itkin, kun kamppasit minut maahan tai poistit lattiastani rakenteet.

Nyt, vuosia myöhemmin, kaikki on hyvin, paremmin. Minä olen onnellinen. Outi, sinä pelastit minut monta kertaa. Kiitos, kun olit vahva puolestani. Kiitos rakkaudestasi pientä ystävääsi kohtaan. Ja Klaara, jos sinä olisit ollut kiltti, olisitko hävinnyt mitään?  

Toinen osa
Salaisuus

Hyvä ystävä. Parempi ystävä. Paras ystävä, sellaiseksi Vienaa kutsutaan. Vienaa kutsutaan parhaaksi ystäväksi monen ihmisen taholta, vaikkei hän itse kutsukaan monia niin kauniilla ilmaisulla. Parhaan ystävän tehtävä on kaikista tärkein. Hän tulee mukaan sovittelemaan mekkoja ja antaa rehellisen mielipiteensä. Hän kertoo, kenelle pojalle kannattaa laittaa viestiä, ketä ehdottomasti pitää välttää. Paras ystävä nostaa takaisin jaloilleen, kun joku on särkenyt sydämensä. Paras ystävä ei koskaan kerro salaisuutta. Paitsi nyt

Minä rakastuin Vienan kanssa nauramiseen heti. Vienalla oli ihan paras huumorintaju ja siksi meistä tuli ystäviä.

Viena luotti minuun nopeasti, en koskaan antanut aihetta olla luottamatta. Hän jakoi minulle asioita enemmän, kuin niin sanotuille parhaille ystävilleen. Hänen parhaat ystävänsä olivat kertoneet Vienasta jotain, mitä Viena myöhemmin kertoisi minusta.

Me elimme nuorta kevättä. Olimme nuoria ja elimme kevättä ja ensisyksynä alkaisi viimeinen vuosi yläkoulussa. Me halusimme rakastua, me tarvitsimme toisiamme epätoivoisesti, tai ainakin minä tarvitsin Vienaa. Hän kertoi minulle parhaat jutut. Hän kertoi minulle myös ne rankimmat, ne syvimmät. Hän kertoi minulle sen, mitä ei voinut sanoa muille ääneen, sen, että eroaminen teki kipeää, sen, kuinka hukassa voi olla ja sen, miten mattoveitsi viilsi eilen melkein rannetta, kovaa, kun niin sattui sydämeen. Mutta sitten se ei viiltänytkään, sillä minä soitin sinulle.

Se on kaikista vaikein, se vain tulee, muutos vain tulee, eikä siihen varautuminen auttanut yhtään, ei vittuakaan. Kaikki varoittivat, että se tulee, mutta kukaan ei kertonut, miltä se tuntuu. Kukaan ei taida tietää, kukaan ei taida muistaa. Sen minä tiedän, että kavereille ja varsinkin sille parhaalle haluaa nyt epätoivoisesti kertoa kaiken. Olen riippuvainen kertomisesta, koko ajan on jotain sanottavaa ja keskittyminen on mahdotonta, jos paras ystävä istuu lähellä.

En jaksanut enää aina kuunnella tunneilla, kun Vienalla oli tärkeämpää asiaa, kuin opettajalla. Kaikki oli kuolemanvakavaa, se oli varmaa. Vienan entinen poikaystävä lisäsi mediassa kaveriksi ja sitten poisti taas, miksi pojat olivat niin sekaisin? Ja siten he saivat meidätkin ihan sekaisin, kun he olivat niin sekaisin. Vienan entinen poikaystävä kuvitteli selvästi taas olevansa maailman napa, vaikka hän oli vain draamaqueen. Me nauroimme sumealle kuvalle jonkun pojan kyrvästä, jonka Viena oli taas saanut.

Minä olin ihan vähän kateellinen, kun Viena oli ehtinyt jo elää niin paljon. Hän oli ehtinyt rakastua ja särkeä sydämensä, hän sai jatkuvasti uusia viestejä söpöiltä ja vähemmän söpöiltä pojilta, kun minun oma puhelimeni ja sydämeni pysyi hiljaa. Mutta sitä tyttöjen ystävyys oli, se oli kateuden ja kauhun ja kauneuden tasapainoa. Se oli täynnä salaisuuksia ja asioita, joista vaiettiin tai kuiskattiin ihan hiljaa, se oli suoruutta ja paljautta. Se oli räjähdysherkkää.

Niin se nyt menee, että haluan olla villi ja vapaa ja ajella olemattomalla mopoautolla kesäöiden pitkät tunnit. Haluan unohtaa maailman ja samalla saada otteen maailmasta. Sitä on minun elämäni nyt, ei tiedetä, mitä ollaan, miksi tullaan, pamahtaako maailma huomenna? Varmat askeleet, ei kompuroida. Hymyillään huulilla, jotka on punattu kirkkaimmilla sävyillä, isketään silmää, joka hymyilee myös. Nauretaan itsemme kyyneliin ja piirretään matematiikan vihon marginaaliin sydämiä koko tunnin ajan. Sitten valitetaan, ei mulla vaan ole matikkapäätä, vaikkei edes yritetä hankkia sellaista, niin se nyt menee.

Aarre ei kuulostanut pojalta, vaan mieheltä.

Minä istuin historian luokassa eturivissä ja kuulin Aarteen äänen takaa. Hän vastasi johonkin toisesta maailmansodasta. Minä olin aina tiennyt, että Aarre oli olemassa, mutten koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota hänen ääneensä. Se oli matala ja tuli keuhkoista asti. Minä ihastuin ääneen, ihastuin poikaan, joka kuulosti mieheltä, poikaan, jonka nimi oli Aarre.

Viena kertoi minulle kaiken minkä tiesi Aarteesta. Aarre jutteli monelle tytölle. Aarretta oli vaikeaa tavoittaa, Aarteeseen oli vaikea luottaa. Aarre pelasi tytöillä, vaihtoi heitä, kuin sukkia. Poika oli haaste. Viena sanoi, ettei kannattaisi lähteä leikkiin, mutta minä päätin kuitenkin. Päätin kuitenkin laittaa viestiä. Hetki oli tässä ja nyt, kun elämä oli oikeasti vasta alussa, mutta meille se olisi jo valunut ohitse, ellemme saisi yhtään kokemusta. Minä halusin jo maistaa elämää.

”Pelkäätkö koskaan?”
”Pelkään rakastua.”
”Pelkäätkö heittäytyä?”
”En.”
Heittäydytään sitten.”

Uskaltaako toiselle paljastaa itsensä? Aarre kertoi minulle salaisuuksia, jotka eivät oikeastaan olleet salaisuuksia. Viena kertoi minulle, että Aarre paljasti ne salaisuudet itsestään monille, monille tytöille. Minusta Aarre paljasti itsestään kaiken väärille tytöille, liian monille tytöille. Hän lähetti kuvia vääristä paikoista väärille tytöille, niille, joihin ei ainakaan voinut luottaa. Minäkin sain kännykkääni kuvan, jonka Aarre oli ensimmäisenä lähettänyt vain Essille, Essin silmille.

Essi oli kaunis ja voimakas ja omasi ympärillään enemmän ystäviä, kuin ansaitsi. Hänellä oli aina uusi poikaystävä vanhansa tilalle, hän puhui nykyisistään vain hidasteina uusien valloituksiensa tiellä. Kaikki halusivat Essin hyväksyvän katseen. Maa järisi ja ihmiset väistyivät käytävillä Essin heleän ja kevyen naurun tieltä. Köyhät kyykkyyn minun korkeuteni alle, Essi kuvitteli olevansa kuningatar. Jääkuningatar, Herttakuningatar, sellainen, joka kiljui nopeasti muilta pään poikki. Sellainen, joka käski nälkäänäkevien syödä leivoksia, jos ei ollut leipää.

Essi heilautteli tummia kiharoitaan, kun pyysi uskollisinta ystäväänsä sitomaan kengännauhansa, tuomaan juotavaa limsa-automaatista, maksa minunkin vielä tänään, ehkä ensiviikollakin, niin olen ystäväsi vielä huomenna. Kaisla oli Essin uskollisin ystävä. Kaikki koulussa tiesivät, että jos kaikki muut hylkäisivät Essin, niin Kaisla ei. Kaisla tunnettiin Essin vasempana kätenä. Kaisla tuntui menettäneen oman äänensä, hänen tahtonsa oli aina sama kuin Essin. Essi oli niin hallitseva persoona Kaislan elämässä, että hän pelkäsi katsoa maailmaa ilman ystäväänsä. Essin ja Kaislan ystävyys perustui ulkopuolisen silmin Kaislan uskomattomaan lojaalisuuteen.

Shh. Salaisuus.
Kaksi ihmistä, yksi salaisuus, älä kerro. Ei sanaakaan.
Rakkautta ja muisto. Sinä olit kaunis. Pehmeä suudelma. Rakasta.
Sytytä, siniset silmät, kohta jäätä. Sinä kerroit kahden ihmisen salaisuuden.
Shh. Älä sano sanaakaan.

Aarre oli minun luottamukseni arvoinen. Hän avasi minulle pikkuhiljaa uuden maailman, sen mistä en tiennyt aikaisemmin. Minä aloin luottaa ja haluta häntä. Minä halusin olla hänelle jotain merkityksellistä, minä halusin olla hänen ensimmäisensä. Niin me päätimme, mennään yhdessä vuoristorataan, laitetaan silmät kiinni ja pidetään käsistä kiinni lujaa. Lujaa. Olimme jälleen pieniä lapsia, piirsimme kuvan sormiväreillä valkoiseen seinään. Annoimme värien sekoittua, opettelimme piirtämään sateenkaaria, hymyjä, piirretään itsemme toisiimme kiinni.

”Ethän sinä kerro kenellekään? Pidetään tämä alku vaan meidän kahden välisenä.”
”En minä kerro kenellekään.”

Minä lupasin, etten kertoisi kenellekään, vaikka tiesin jo sillä hetkellä, etten pystyisi pitämään niin suurta salaisuutta, tiesin, etten voisi olla kertomatta Vienalle. Viena oli minun paras ystäväni ja kerrankin minulla olisi jotain, jokin merkittävä kokemus avattavana.

Viena sanoi, että näytin siltä, kuin hehkuisin. Hän arvasi ja minä kerroin sen mitä hän ei arvannut, sillä halusin elää sen iltapäivän uudestaan. Halusin muistaa jokaisen yksityiskohdan ikuisesti. En minä sitä kertonut siksi, ettenkö olisi arvostanut. Kerroin ihan päinvastaisesta syystä, kerroin koska rakastin meidän kokemustamme, rakastin sitä, kun Aarre oli koskettanut. Halusin jonkun jakavan hehkumiseni. Minä en tuntenut Aarretta loppuen lopuksi niin hyvin, että olisin uskaltanut puhua niistä tunteista, joita se kaikki minussa herätti. Siksi en voinut jakaa hehkumistani Aarteen kanssa. Viena sen sijaan oli itsekin kertonut minulle kaiken.

Vannotin Vienalle, ettei hän saisi koskaan kertoa kenellekään. Ei Essille, ei Kaislalle, eikä sellaisillekaan, jotka eivät tunteneet minua. Minä ja Aarre jättäisimme tämän yhden alun meidän omien elämiemme aluiksi, me emme ehkä ensivuoden jälkeen tapaisi enää koskaan. Silti minä pakotin Vienan lupaamaan, hän lupasi, tehtiin pikkusormilupaus. Ollaan ystäviä ikuisesti. Minä en kerro kenellekään.

Kaksi tyhjää lupausta.

Sanojen merkitykset voivat muuttua, sanat voivat yhtäkkiä lakata olemasta. Sanat voivat olla tyhjiä lupauksia. Tyhjät lupaukset ovat lupauksia katastrofeista. Tehtiin kaksi tyhjää lupausta, ensimmäinen kun minä lupasin olla kertomatta kenellekään. Toinen kun Viena lupasi olla kertomatta kenellekään.

Viimeisenä syksynä peruskoulussa, sinä syksynä, kun syksy alkoi heti ensimmäisestä koulupäivästä, kun alkoi tuulla niin, etten meinannut pysyä polkupyörällä pystyssä ja kun välitunnit seisottiin räntäsateessa, meidän ystävyytemme kuoli. Meidän ystävyytemme kuoli, kauniisti ja hiljalleen se vaihtoi väriä vaahteranlehtien mukana, pian putosi maahan ja katosi kokonaan. Ei ollut enää kaunista tyttöjen välistä ystävyyttä, oli vain rumaa ja se repi toisen rikki.

Viena oli etääntynyt minusta. En sano, että olimme etääntyneet toisistamme, sillä kun kaksi ihmistä etääntyy toisistaan, se tapahtuu enemmän tai vähemmän yhteisestä päätöksestä, ääneen lausumattomasta sopimuksesta, ei pidetä enää yhteyttä. Minä en olisi halunnut etääntyä Vienasta. Viena päätti itse rakentaa puhumattomuuden välillemme. Hän nauroi Kaislan kanssa, minä huomasin kolmantena koulupäivänä, että he olivat sopineet välinsä. Minä en mahtunut siihen nauruun mukaan ja aloin pelätä. Kolmantena päivänä yhdeksännellä luokalla aloin pelätä.

En ymmärtänyt, miksi Viena halusi olla Essin ja Kaislan ystävä. Essi ja Kaisla olivat erottamattomat, Viena sai pitkästä aikaa jalansijaa heidän väliinsä, hän sai paikkansa takaisin. Essin kanssa ystävyys ei ollut puhdasta, se ei ollut vahvaa, se ei ollut aitoa. Essin kanssa piti esittää vahvaa, Essin kanssa piti nauraa niille, jotka Essi teki naurunalaisiksi. Viena tiesi säännöt, Viena oli opetellut ne ulkoa. Essin jokaista liikettä piti varoa, hän saattoi tässä hetkessä olla hyvä ja seuraavassa hetkessä vetää maton jalkojen alta. Ja heidän kanssaan Viena kuvitteli saavansa hengittää, heidän kanssaan Viena ajatteli loistavansa viimeisen vuoden.

Kun minä en enää osannut puhua Vienalle. Kun Viena ei enää osannut puhua minulle.

Minä puolustin yhtä hiljaista poikaa, joka istui vieressäni biologian tunnilla. Sanoin, Essi anna olla jo, etkö parempaa tekemistä keksi, kuin haukkua ihmisiä. Silloin Essi heitti sen päin kasvojani, silloin hän sanoi hampaidensa välistä:

”Jos sä yhtään hypit mun nenille, niin mä kerron kaikille Salaisuuden. Mä varotan, älä yritä yhtään astuu mun varpaille.”

Katsoin häntä, joka kuvitteli olevansa Kuningatar. Häntä, joka kuvitteli olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Katsoin Aarretta, pyysin tuhat kertaa mielessäni anteeksi. Katsoin Essiä uudestaan, miten kukaan voi olla noin itsekäs? Omahyväinen ämmä.

”Pitäisit huolen vaan omista asioistasi!” Kivahdin hänelle. Puristin sormeni nyrkkiin. En ollut koskaan aikaisemmin ollut niin vihainen, enkä niin pettynyt. Viena oli pettänyt lupauksensa, ehkä en olisi saanut luottaa. Sydämeni särkyi silloin ensimmäistä kertaa.

En ymmärtänyt, miksi Essi halusi ottaa minut silmätikukseen. Olin heikko, ehkä siksi. Olin helposti murrettavissa. Kaikki kolme tyttöä myötäilivät toisiaan. Vienakin huusi perääni välitunnilla, että jos levittelee asioitaan, pitää kestää seuraukset. Olin peloissani, kun pommi oli räjähtänyt. Kerroin Aarteelle, hän otti minut kaveriporukkaansa, sanoi olevansa puolellani. Minun ei tarvinnut kohdata Essin vihaa yksin ja siitä olin Aarteelle ja hänen parhaille ystävilleen sydämeni pohjasta kiitollinen. Aarre puolusti minua. Hän puolusti minua, vaikka olin pettänyt hänet, vaikka hänenkin sydämensä oli särjetty. Se teki pojasta miehen.

Essi kertoi salaisuudestamme kaikille, kaikille, vaikken hyppinytkään hänen nenilleen. Vastasin pilkkaan pilkalla, kun hän haukkui, sillä en halunnut antaa hänelle niin suurta valtaa itseeni, että olisin hyväksynyt kaiken. Essi ei kunnioittanut minua tai siihenastisen elämäni suurinta kokemusta ollenkaan. Hänestä se kaikki kaunis ja varovainen ja itsensä paljastaminen oli säälittävää, hän ei nähnyt muuta, kuin kaksi säälittävää. Viena heitti vettä myllyyn kertomalla lisää, lisää salaisuuksia minusta, kaikki vuosivat nyt julki. Paljastetaan salaisuudet, paljastetaan ihminen ja ajetaan hänet pois piilostaan.

Minä olin vahva muutaman viikon. Minä taistelin vastaan, tukeuduin Aarteeseen. Ajattelin, etteivät he oikeasti tiedä, ei kukaan tiedä niin tarkkaan. Kukaan ei tiedä Aarteen tuoksua, Aarteen käsiä, Aarteen salaisuuksia niin kuin minä. Kukaan ei tunne minua oikeasti, he kuulevat vain katkelmia, sanoja ja virkkeitä elämästäni. Mutta pelko, minä aloin pelätä.

Aloin pelätä koulun käytäviä. Pelkäsin, että kaikki pahenee, pelkäsin, että kiusaaminen pahenee. Kasvatin pelkoa pääni sisällä ja sitten joku huusi perääni,

”Hei katsokaa, Nita siinä, se melkein löi Essiä.” En minä meinannut lyödä Essiä. En ollut mennyt Essiä lähellekään sen yhden biologian tunnin jälkeen, kun hän päästi villikoiran vapaaksi. Juoksin karkuun, pelkäsin niin, että itkin iltaisin itseni uneen. Kuulin huhuja, perättömiä valheita itsestäni, tarinat kiirivät toistensa edelle pienessä koulussa. Essi vaikutti niin moneen, liian moneen. Missä ihmisten omat ajatukset olivat? Jos olisit ollut kiltti, Viena. Jos olisit ollut kiltti, Essi. Olisitko hävinnyt mitään? Minä en olisi pelännyt.

Viena,
kun luet tätä, olen jo poissa. Minä lennän sen yhden kerrostalon katolta alas ja ylös vapauteen, sen kerrostalon, minkä katolle me kerran kiipesimme yhdessä, muistatko?
Minä hyppään, koska olen yksinäisempi, kuin koskaan. Minä hyppään, koska sinä olit minun paras ystäväni, koska sinä annoit tämän kaiken tapahtua. Koska sinä et tehnyt valintaa sanoa Essille, että jättäisi minut rauhaan. Sinä tunsit minut paremmin kuin kukaan, sinä tiesit, etten halunnut mitään pahaa. En sinulle, enkä kenellekään.
Minä hyppään, koska et sanonut minulle yhtäkään kilttiä sanaa.

Turta pelosta

Sunnuntaina olin niin voimaton, että kirjoitin kirjeen. Edellisenä iltana yksi Aarteen ystävistä, minunkin ystäväni, Leo, oli lyöty maahan henkihieveriin. Hän oli sairaalassa leikkauksessa. Leon päälle oli käynyt joku kuninkaista, Essin kaveripiiristä, ties minkä syyn takia. Olin voimaton maailman painosta. Katselin ikkunasta ulos viileään yöhön, oli pilvetön taivas. Olin puristanut itseäni kokoon viikkoja, viikkoja jaksaakseni kävellä, jaksaakseni hengittää.

Oloni oli rauhallinen, kun katsoin tähtitaivasta. Sinne minä halusin. Halusin loistaa kirkkaana ja olla vapaa pelosta. Halusin katsella maailmaa jostain muualta, väsymättä, itkemättä. Sinä sunnuntaina olin maailman pahuuden alla, miksi Leo hakattiin, miksi Essi kantoi sellaista hallitsevaa voimaa, että se tukahdutti minut, miksi Viena lakkasi olematta ystäväni? En minä tahtonut elää pahassa maailmassa, joka tuhosi kauniita sydämiä. Minä kirjoitin Vienalle kirjeen, päätin hypätä seuraavan viikon loputtua.

Minä en hypännytkään, sillä tapasin enkelin. En oikeaa enkeliä, tytöllä ei ollut siipiä, eikä hohtavaa valkoista rengasta päänsä yläpuolella. Hän kuitenkin käyttäytyi, kuin enkeli. Tyttö näki minun sirpaleeni tyhjiössä, hän näki minun hiljaisen avunpyyntöni. En halua enää pelätä. Minun katseeni oli tyhjä, ajattelin vain sitä, kuinka kohta kiipeäisin liukkaita tikapuita kerrostalon katolle asti ja hyppäisin. Tyttö oli yhdellä rinnakkaisluokistani, olin puhunut hänen kanssaan tätä hetkeä aiemmin vain muutaman kerran.

Tytön nimi oli Kamomilla. Kamomilla jakoi suositun statuksen Essin, Vienan ja muiden kauniiden tyttöjen kanssa, niiden tyttöjen kanssa, jotka katsoivat muita alaspäin. Paitsi, että Kamomilla ei katsonut minua alaspäin. Hän oli kaunis sisältä. Kamomilla antoi muiden hengittää ympärillään. Ja kun minä en hengittänyt enää, hän elvytti minut. Kamomilla puhalsi minuun elämän uudestaan olemalla kiltti. Kiitos, kun olit minulle kiltti.  

Kolmas osa
Valinta

Viena tunsi itsensä yksinäisemmäksi, kuin koskaan ennen. Kun menetti välinsä Essiin, kaikki muutkin kaikkosivat ympäriltä. Kun Essi puhui pahaa, kaikki muutkin olivat samaa mieltä. Kun ei ollut Essiä, ei ollut Kaislaa, ei ollut ketään. Paitsi yksi tyttö.

Viena katsoi Essiä vaivihkaa. Essi istui toisella puolella luokkaa, sääsi jotain epämääräistä Kaislan kanssa ja nauroi suureen ääneen, varmaan taas jollekin twerkkaavalle lihavalle miehelle puhelimessaan. Essi oli kerran ollut Vienan paras ystävä. Nyt Essi oli Kaislan kanssa, nyt Essistä oli tullut ilkeä. Nyt Essi oli juoruillut hänestäkin eteenpäin, eikä Viena enää halunnut olla Essin tai Kaislan, kummankaan ystävä. Viena oli menettänyt ne, joiden luokse mennä välitunnilla, ne, jotka takasivat hänelle aina lisää ystäviä ja nauruja.

Oli raskasta nähdä joka ikinen päivä entistä rakastaan koulussa. Todellakin entistä rakasta, sillä pojasta oli muuttunut suhteen lopussa hirveä. Poika oli pitänyt Vienaa itsestäänselvyytenä, säätänyt toisen tytön kanssa ja vaihtanut kännykkänsä salasanan, siten sulkenut Vienan elämästään ja kuolettanut kaiken heidän väliltään. Poika oli pitkittänyt päätöstään erota päiviä, saanut Vienan sekaisin sillä tavalla. Pojasta oli tullut ylidramaattinen. Eikä Viena voinut kertoa surustaan ja vihastaan enää Essille, ei voinut kertoa Kaislallekaan, kun he olivat jättäneet yksin ja puhuneet pahaa.

Hän ajatteli, kuinka yläkoulu oli pelkkää sotaa. Taistelua. Vienan jokainen hengenveto koulun käytävillä oli kahdeksannen luokan keväällä taistelua. Sänky oli juoksuhiekkaa aamuisin. Juoksuhiekasta ei yleensä ehtinyt ajoissa kouluun. Ei sillä kuitenkaan ollut väliä. Ei mitään väliä. Arvosanat ja loppuelämä olivat merkityksettömiä, kun oli juuri menettänyt kaksi parasta ystäväänsä ja eronnut ja kouluun päästessään sai vain luodin selkäänsä, eikä yhtään mitään muuta.

Mutta sitten oli Nita. Nitan kanssa mikään ei ollut sotaa. Nita ja hänen ystävänsä olivat tyttöjä, joiden viereen sai aina mennä istumaan ruokalassa, he olivat tyttöjä, joiden suusta ei koskaan kuullut yhtään ilkeää sanaa kenestäkään. Nitalle oli helppo jutella, Nitalle oli helppo kertoa se, mitä ei osannut sanoa muille ääneen. Nitalle Viena kertoi, kuinka hän oli ollut itkemättä, surematta ja vihaamatta monta päivää eron jälkeen. Sitten yhtenä päivänä Viena oli pudonnut lohduttomimpaan, hän oli muistanut pojan kosketuksen ja hajonnut. Hän oli raivonnut, huutoitkenyt, heitellyt tyynyjä seinään. Hän oli melkein satuttanut itseään, kun oli muistanut Nitan sanat, soita heti, jos tulee hätä. Viena oli soittanut ja kuullut kauniita sanoja.

Jokainen ihmishenki on maailman arvokkain asia. Kukaan poika ei ole niin tärkeä, että sellaisen takia pitäisi satuttaa itseään. Kaikki on vielä kokematta, me eletään nyt kevättä, joka on kaunis, jos vain katsoo. Ollaan kahdeksannella luokalla, minä ja sinä, ei jätetä toisiamme, en jätä sinua yksin ystävä, olen tässä ja siellä vaikka koko yön, jos uhkaat vielä polttaa itsesi elävältä.
Viena oli muistanut taas hengittää.

Sitten Nita paljasti Vienalle suurimman Salaisuutensa. Nita luotti, koska Vienakin oli luottanut. Viena oli avannut itsestään paljon, niin paljon, että se ylitti rajat. Rajat olivat ne rajat, jotka olivat vallinneet Essin ja Kaislan kanssa. Essille oli voinut kertoa kaiken hämmästyttävän, kimaltelevan, upean ja säkenöivän, Essille oli voinut kertoa sellaiset salaisuudet, jotka oikeastaan haluttiin kaikkien kuulevan. Nitalle Viena kertoi nekin, mitkä eivät olleet julkisia salaisuuksia. Vienalle Nita kertoi sen, mikä ei ollut julkinen salaisuus.

Kesän aikana kasvettiin vähän, rakastuttiin vähän, parannuttiin ja korjattiin välejä vähän. Kesän aikana Essi ja Kaisla tulivat juttelemaan Vienalle, Viena antoi anteeksi menneitä asioita, turha olla liian kauan vihainen. Viena tunsi syksyn tullen Essin valikoivan rakkauden taas. Essin valikoiva rakkaus oli taas valinnut hänet ja se tuntui hyvältä. Omalla tavallaan turvalliselta, kun sai vanhan ystävänsä takaisin.

Kolmantena päivänä yhdeksännellä luokalla, Nita soitti Vienalle koulun jälkeen. Nita oli peloissaan, Nita sanoi tuntevansa, että kohta puhumisen kynnys kasvaisi liian suureksi. Nita itki puhelimeen, minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, kuin sinä. Nita itki, kohta minä sinut menetän, mutta ole kiltti ja pidä suurin salaisuuteni. Se arvokkain salaisuuteni, se, jota Essi ei saa saada koskaan tietää. Viena lupasi, ettei kertoisi. Viena tiesi, ettei kuitenkaan sanonut niitä sanoja, joita Nita olisi halunnut kuulla. Nita olisi halunnut kuulla älä pelkää, minä en jätä sinua yksin ystävä, syksy on kaunis, jos vain katsot, olen tässä ja siellä vaikka koko yön, jos sinä pelkäät. Viena ei sanonut niin, sillä se ei olisi ollut totta. Essin ystävyys oli liian kiehtovaa, Essin ystävyys tarjosi kaiken. Ainakin melkein kaiken.

Kun tehtiin valinta.

Valinta on jokapäiväinen. Valinta on joka päivä uusi, valinta hyvästä ja pahasta, valinta luottamuksesta, valinta rakkaudesta ja rakastamattomuudesta. Valinta on tuhoisa, kun se osoittaa sotaan. Valinta sodasta ei ole kaunis ja se repii aina yhden tai useamman rikki.

Essi ei katsonut aikaa, Essi katsoi vain paikkaa, nyt, nyt. Nyt oli hyvä hetki minulle iskeä hampaat kiinni ja purra luuhun asti. Essi ei katsonut ihmistä, Essi ei katsonut ihmistä oikeasti silmiin. Essi ei oikeasti halunnut tietää jokaisen omasta taistelusta. Hän ei halunnut tietää, että joillain oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa, oli tarpeeksi vaikeaa ilman ilkeitä sanoja. Hän vain iski sinne, missä toisella tuntui. Miksi? Koska Essi valitsi. Essi valitsi olla ylpeä. Essi valitsi rakastamattomuuden, sodan ja ilkeät sanat kilttien sijaan. Essi valitsi niin joka päivä, vaikkei olisi tarvinnut.

Vienakin valitsi. Viena valitsi kuunnella vierestä, kun Essi sanoi jollekin, että tapa itsesi. Tapa itsesi, luki Essin käyttäjällä netissä jostain ohikävelevästä naisesta. Nainen tuskin oli tehnyt Essille mitään. Tapa itsesi, Essi huusi jollekin koulun käytävällä. Essi käyttäytyi niin, kuin kaikki hänen ympäriltään saisivat kuolla. Viena valitsi olla hiljainen hyväksyjä, siten pärjäsi paremmin, siten oli enemmän ystäviä. Ei aina jaksanut riidellä, eikä varsinkaan nyt, kun Essi oli valinnut hyväksyä hänet. Kun välit olivat taas hyvät.

Kaisla oli erilainen ilman Essiä. Viena ja Kaisla asuivat lähekkäin, he kulkivat samaa matkaa kouluun päivittäin. Silloin Kaisla oli hauska, silloin Kaislan kanssa oli helpompi nauraa. Silloin ei tarvinnut katsoa jokaista ohikulkijaa kieroon, silloin sai nauraa koska nauratti, eikä siksi, koska joku toinen oli tehnyt jotain tyhmää. Kaisla oli kahdestaan mukava, jopa kiltti. Kaisla saattoi vakavoitua, osata kuunnella ja olla herkkä. Essin kanssa Kaisla näytti sulkevan herkkyytensä ja kauneutensa syvälle sisäänsä, piiloon katseilta, turvaan muiden tuominnalta. Kaisla tuntui piilottavan itsensä Essin lähellä, hän otti silloin naamion kasvoilleen ja alkoi näytellä jotain aivan toista näytelmää.

Vienaa ärsytti Kaislan muutos. Essin kanssa he haukkuivat kaikkia ja kaikkea liikkuvaa. Kaisla oli seitsemännen luokan lopulla haukkunut Vienan poikaystävää, joka nykyään oli entinen, mutta sen takia heidän välinsä olivat alkaneet rakoilla. Viena eikö sulla oo mitään tasoa jätkissä? Vaikka kaikki tiesivät, että se poika oli ollut koulun halutuimpia, parhaimmannäköisiä, tasokkaimpia. Silloin Kaislan puhe oli ollut kateellista lässytystä Essin säestyksellä, pilkkaavalla hihityksellä. Kaisla ja Essi haukkuivat koulun erityisoppilasta, sitä poikaa, joka kulki sisälläkin kypärä päässä. He haukkuivat aknea sairastavia, ylipainoisia ja alipainoisia. He tökkivät luokan fiksuimpia poikia selkiin, huusivat opettajille siitä, kuinka nämä pojat ahdistelivat, kuinka nämä pojat laskivat kaikki laskut väärin, vaikka yrittivät luntata. Viena yritti parhaansa mukaan olla menemättä sellaiseen turhaan mukaan.

***
Hei. Hei. Minun nimeni on Essi.

Joskus uskallan katsoa peiliin ja sanoa sen. Minun nimeni on Essi.

Minulla on pieni ystävä, Kaisla. Kaisla on ainoa oikea ystäväni, kaikki muut taitavat puhua paskaa selkäni takana. Kaisla on siis suuri ystävä, hänellä on suurin ja lojaalisin sydän kaikista.
Minäkin pelkään ja uskallan sanoa sen tässä, vain tässä ja ihan hiljaa, sinulle. Ethän kerro kenellekään? Minä pelkään, että menetän kaiken. Minulla on paljon rahaa, ystäviä (ainakin jonkinlaisia), seuraajia, minulla on rakkautta ympärilläni. Entä jos menetän sen kaiken? Mitä minä sitten olen, jos en kaikkien tuntema Essi?

Minä pelkään, pelkään vähän huomista. Tämä on turvallinen pieni koulu, entä jos se pitää minut kuplassaan aina? Minä haluan pois joku päivä, entä jos arvosanani eivät olekaan tarpeeksi korkeita ensivuoden loppuun mennessä? Ensivuoden loppu on se huominen, mitä minä pelkään.
Minä olen kaunis. Minulla on poikaystävä. Mutta mitä jos en siltikään riitä, sitäkin minä vähän pelkään, etten riitä. Minulla on se asema, että minun on pakko riittää. Kaikki tuntevat minut Essinä, joka riittää, Essinä, jota havitellaan, sellaisena, mitä halutaan olla. Siksi minun on tiedettävä miten päin olla, minne päin mennä, minulla on se vastuu, nimeämätön vastuu, ääneen sanomaton voima. Vaikka välillä se kuristaa minut, minun on pakko. Pakko säilyttää asema, se on hajota ja hallitse. Minä hajotan ja hallitsen, koska minun on pakko.

Ja sitten minä en aina ajattele ja sekin on vähän pelottavaa, se saa ihmiset vihaamaan. Siitä on tullut tapa, minä sanon mitä sylki suuhun tuo, minä valitsen laukoa ne kaikkein rumimmatkin. Koska kaikki nauravat ja taputtavat minua olalle, näppärää Essi, niin minä sanon lisää, eikä se yksi murtunut mieli, jonka minä ehkä aiheutin, paina kauaa. Sitä lakkaa ajattelemasta. Minun odotetaan valitsevan se pahempi, kurjempi. Minut on valittu tämän tarinan pahikseksi. Se saa minut välillä vapisemaan, silloin kun uskallan katsoa peiliin, niin kuin nyt, sillä pahat eivät koskaan voita. Ilkeät kuningattaret eivät koskaan saa pitää kruunuaan. Eivät koskaan.
***
Viena lipsautti sen. Heillä oli niin hauskaa, hulvattoman hauskaa nauraa. Viena halusi yhdistää heitä vielä vähän tiiviimmäksi porukaksi. Viena halusi vielä vähän lähemmäksi Essiä ja Kaislaa, nyt kun he olivat jo niin lähellä toisiaan.

Kerrotaan jotain, mitä muut eivät tiedä.  

Viena tajusi heti tehneensä väärin. Jo kun sanat soljuivat kielen päältä painavina ja jäivät ilmaan roikkumaan, Nita on pannut Aarteen kanssa, Viena tajusi sanoneensa sen, mitä ei olisi saanut. Nita on pannut Aarteen kanssa, Essi toisti. Salaisuus ei ollut enää kahden tai kolmen ihmisen salaisuus, se oli viiden ihmisen salaisuus, vielä sinä hetkenä se oli viiden ihmisen salaisuus, kunnes Essi keksisi hyödyntää sitä jotenkin. Viena ei näyttänyt Essille tunnettaan, joka huusi, että peru se. Jos Viena olisi voinut, hän olisi vetänyt sinä hetkenä sanansa takaisin.

Kunnes Nita sai tietää. Nita sai tietää, että muutkin tiesivät, kun Essi heitti tietonsa päin Nitan kasvoja. Silloin Viena halusi juosta karkuun, silloin hän ei ensimmäistä kertaa elämässään osannut katsoa itseään silmiin. Jokin Vienan sisältä suojeli, kun oli kauheaa olla ja nähdä värien pakeneminen Nitan kasvoilta. Vienan sisältä nousi ääni, ehken se ollutkaan minä, joka mokasi, vaan Nita. Nita kertoi asioitaan eteenpäin, Nita levitteli juttujaan, Nitan piti kestää seuraukset. Sen Viena huusi Nitan perään koulun käytävällä, kun ei muutakaan osannut.

Kun yhdeksäs luokka viimein päättyi, he kaikki olivat vapaita. He kaikki olivat tehneet huonoja valintoja. Yksi huono valinta oli se, kun Nita päätti kertoa Vienalle salaisuuden, jota ei olisi saanut kertoa kenellekään. Valinta oli se, kun Viena kertoi Essille, se oli valinta, kun Essi kertoi kaikille muille. Valinta oli sekin, kun Kaisla ei edes sen yhden kerran sanonut Essille, ettei noin voi tehdä.
Sitä Viena ajatteli, että joskus joku olisi voinut olla kiltti. Viena itse olisi voinut olla kiltti Nitalle. Viena ajatteli, ettei loppuen lopuksi Essin ystävyys ollut sen arvoista, ei yhtään. En aiheuta enää yhtään pahaa mieltä, en yhtään. Lupaan olla kiltti, ja ehkä, vain ehkä, Nitakin antaa joskus anteeksi.

Neljäs osa
Koskemattomuus

7§ Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Minä makaan sairaalasängyssä valkoisilla lakanoilla, valkoisen peiton alla, pääni lepää valkoisella tyynyllä. Varon liikuttamasta vasenta jalkaani. Kipulääkkeet juoksevat letkuista suoniini. Sattuu, itkettää. Leikkauksesta on kolme päivää ja pystyn juuri ja juuri kävelemään keppien varassa. Nita tulee sisään huoneeseeni, hän antaa minulle suklaata. Hymyilen vähän. Ihan vähän.

Hän on alle viisitoistavuotias, eikä vastuussa mistään. Heidän perheensä maksaa sairaalakulut, koulukyydit ja vähän kivusta ja särystä. Siinä se, selitän Nitalle tilannetta. Jalkaan sattuu helvetisti, minuun sattuu helvetisti. En jaksaisi sitä, että vielä on yhdeksättä luokkaa jäljellä, kerron. En jaksaisi raahata keppien kanssa toista jalkaani kouluun, en jaksaisi antaa muiden katsoa, tuo on se poika ja se hakattiin taas. Taas, niin. Taas.

Pelko. Pelkään. Taas ja taas, minä pelkään. Vapisen, kun minä pelkään. Itken, kun minä pelkään. Juoksen karkuun, minut saadaan kiinni ja pelkään enemmän kuin koskaan.

Menen kuitenkin kouluun, koska minun on pakko. Hypin yhdellä jalalla koulun ovista sisään, kun koulukyyti jättää minut ruman rakennuksen pihalle. Ruma rakennus, rumien seinien sisällä tapahtui ja tapahtuu pelkkiä rumia asioita. Rumia ihmisiä täynnä, vain harva, harva on kaunis.

 Minä varon katsomasta tiettyjä ihmisiä silmiin, niitä, jotka katsovat takaisin ja uhkuvat voimaa, elämää, väkivaltaa. Mitä vittuu sä stalkkaat hobitti, haluuks sä taas turpaas vittu. Vasemmassa polvessani on ruuvi pitämässä sitä kasassa, ai helvetti, kun sattuu taas. Olisiko jollain ruuvia, joka pitäisi minut itsenikin kasassa? Vihaan häntä, joka sai tämän aikaan, vihaan niitä, jotka saivat tämän vihan syttymään.

Voin nimetä monta kasvoa, monta nimeä, nimet tuhosivat minut elävästä kuolleeksi.

Jos en olisi jo tuhottu.

Minä voisin juhlia syntymäpäiviäni, ellen pelkäsi. Viimevuonna en pelännyt, vaikka olisi pitänyt. Olisi pitänyt varoa, koulussa olisi aina pitänyt varoa, katsoa taakseen, hiipiä hiljaa seiniä pitkin ja hyväksyä toisten pilkka. Olisi pitänyt hyväksyä toisten pilkka, jopa syntymäpäivänä. Minä en hyväksynyt, vaan sanoin vastaan. Eelis potkaisi siksi sääreen, kun ei osannut käyttää sanoja. Eikö kukaan koskaan opettanut poikaa puhumaan? Hän halusi ratkaista asiat niin kuin eläimet, tehdään yläkoulusta viidakko, revitään hampailla kurkku auki, näytetään, kumpi on vahvempi uros. Tapellaan vallasta.

Kuningas

Hän heitti minut kaappeja päin ja selkäni tärähti. Iskin nyrkillä takaisin, vaikka olin melkein päätä Eelistä lyhyempi. Lensin niskalenkillä maahan. Eelis painoi jalkansa rintaani, pakotti minut pysymään maassa. Maassa, alistettuna, koska Eelis oli yksi kuninkaista, eikä häntä vastaan saanut nousta kukaan.

”Vittu kannattiko haastaa? Sä tiesit, että näin kävisi.”  Kuningas nousi, ylpeänä. Hän röyhisti rintaansa, sai taputuksen olalleen. Joku huusi, että kai toivotit hyvää syntymäpäivää.

”Ai niin ja Leo, hyvää syntymäpäivää!” Sitten Eelis käveli pois, minä nousin hitaasti ylös. Taistelin pidätelläkseni itkua, ei saanut näyttää kipua. Nita huusi perääni, olenko kunnossa. En, en ole, näytänkö siltä, kun minut on paiskattu maahan, kun minuun on kylvetty viha, kun minun on käveltävä särkymättä koko koulurakennuksen läpi rehtorin kansliaan saakka.

***
Väkivalta. Yläkoulussa se iski useamman kerran. Raivo oppilaiden sisältä kuohui yli, se kuohui yli useammalta, eikä kukaan tiennyt, mihin muuhun sitä pitäisi suunnata, kuin toisiin. Siksi Benjaminkin potkaisi. Lujaa, kolme kovaa potkua Essin jalkaan. Essi oli ärsyttänyt, koko ajan, Benjamin oli sanonut, että lopeta. Essi oli ensin huitonut jalallaan Benjaminin kasseille, pilkannut. Silloin kuohahti yli, miksi sinä menet koskemaan toisen yksityistä.

Essi ei ollut alakynnessä, Essi oli saman kokoinen, kuin Benjamin, Benjamin ei ollut potkaissut heikompaa. Benjamin oli vain potkaissut niin, että Essi säikähti. Essi oli ollut röyhkeä, suunnattoman röyhkeä, eikä se röyhkeys ollut yllättänyt ketään. Essi käveli pois, pidätteli itkuaan, taas joku pidätteli itkuaan yläkoulun käytävillä.

Seuraavalla välitunnilla kaikki tiesivät, sillä Essillä oli valtaa. Essi kertoi muille, kuinka Benjamin oli yhtäkkiä, ilman mitään syytä käynyt käsiksi. Silloin Benjaminin piti pelätä. Taas joku pelkäsi, eikä syyttä, sillä yläkoululaiset olivat kesyttömiä eläimiä.

Max huusi Benjaminille,

”Tule tänne.”
”Mitä vittuu sä rupeet naista hakkaamaan? Tuu haastaan oikee mies, vai etkö uskalla, ruipelo? Häh?”

Oikea mies, millainen on oikea mies? Ei väkivaltainen, väkivaltainen ei ole oikea mies. Väkivaltaisuus on keskenkasvuisen käytöstä, kun ei osata ilmaista itseä muuten, kun ei osata käyttää sanoja. Väkivaltaisuus on eläimellistä, kuka haluaa olla sellainen? Ei ainakaan oikea mies.

Ja Max tarttui Benjaminia paidan kauluksesta, työnsi seinää vasten. Tappelu oli taas alkamassa, viha nousi tällä kertaa Maxista. Se ei onneksi ehtinyt ottaa valtaa, kun opettaja tuli väliin. Opettaja erotti Maxin Benjaminista.

”Mikä teillä on pojat?”
***
Minä en koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa. Olin nopea suustani, vastasin vittuiluun vittuilulla, mutten koskaan halunnut oikeasti loukata ketään. Halusin, että minut tunnettiin reiluna. Nostin senkin yhden tytön ojasta, kun hän oli niin humalassa. Tyttö oli luokallani. Minä saatoin hänet kotiin, autoin yläkertaan, riisuin tytön kengät ja takin. Lähdin kotiin, en koskenut häneen, en ahdistellut, en vaikka hän niin väitti. Hän sanoi kaikille sen, kuinka Leo on huono tyyppi, paska tyyppi, muakin aina tuijottaa, yrittää iskeä, lääppii persettä, vaikka kiellän.

Kuulin huhusta vasta sitten, kun minua ei kutsuttu uutenavuotena bileisiin. Olin varastanut viisikymmentä euroa, sanottiin, vaikken ollut. Minua ei kutsuttu, koska kukaan ei luottanut. Olin varastanut kaveriltani viisikymmentä euroa, valheet minusta pyörivät kaveriporukassakin. Sain kuulla vain yhdeltä kiltit sanat, Nita sanoi uskovansa minua. Nita sanoi luottavansa, tietävänsä, etten varastanut mitään. Jospa muutkin, esimerkiksi se tyttö, jonka nostin ojasta, olisivat olleet kilttejä. Minä en olisi kokenut sitä, mikä sattuu.

Kun sinä löit

Hänen nimensä oli Ari. Hän tuli luokseni ja halusi tapella, ihan huvin vuoksi. Ari oli minua vuotta nuorempi, silti ainakin kymmenen senttiä pidempi ja selvinpäin. Olin juonut, olin humalassa, sanoin, etten tahdo tapella. Minä en edes tuntenut Aria kunnolla, hänellä ei ollut yhtäkään syytä lyödä minua. Hän löi silti.

Hän löi, uudestaan, uudestaan, vielä kerran. Löin takaisin puolustautuakseni, kukaan ei tullut auttamaan. Ari potkaisi vatsaan, taituin kaksin kerroin ja ähkäisin. Hän potkaisi taas, nyt kasvoihin, putosin maahan. Suojasin päätäni käsilläni, otin iskut vastaan, en voinut tehdä mitään. Hän potki jalkaani, osui kipeästi polveeni, huusin. Lopeta jo, lopeta, en ole tehnyt mitään sinulle. Kun Ari oli jo mennyt pois, minä olin maassa kaksin kerroin, tärisin. Itkin, olin menettänyt jotain.

Joka kerta kun sinä löit, minä menetin osan koskemattomuuttani. Minä menetin osan oikeuttani koskemattomuuteen. Sinä teit elämästäni turvatonta. Makasin paareilla ja katselin taivaalle, joka oli täynnä kirkkaita tähtiä. Tähdet syntyivät tomusta ja avaruuspölystä, ne loistivat minulle sinä iltana kauniimpina ja kutsuvampina, kuin koskaan aiemmin. Sitten minut nostettiin ambulanssiin.

 Kivun kahleet

Nyt minä istun vessanpöntöllä. Kädessäni partaveitsi, uusi, puhdas ja terävä. Painan veitsen ihooni, veri tirskahtaa ranteesta. Vedän vasemmalla kädellä koko oikean käsivarren mittaisen viillon. Huudan, kotona ei ole ketään kuulemassa tuskaani tänään. Kipu rintalastani alla, se on sisäistä, se on henkistä, se on painavaa ja meinaan kuristua. Minun on pakko raapia ihoni rikki partaveitsellä tunteakseni jotain, tarvitsen kivulleni värin ja muodon ja nimen. Muuten olen kipuni kahleitten vanki, jos se vain tykyttää sisälläni tauotta.

Ristiin, rastiin, monta syvää viiltoa jalkaan. Monta syvää viiltoa käteen. Yksi teille jokaiselle. Yksi sinulle, kun paiskasit minut koulun käytävällä maahan. Ja toinen viilto sinulle, kun kerroit kaikille, että varastin sinulta. Valehtelit, sait kaikki uskomaan valheesi, minä menetin ystäviäni. Kolmas viilto sinulle, kun syytit minua seksuaalisesta ahdistelusta. Minä en koskaan katsonutkaan sinua liian pitkään. Kolmas viilto pohkeeseeni sinulle, näetkö? Ihoni vuotaa verta jo. Ja neljäs viilto sinulle, kun sait minut sairaalakuntoon. Halusit hakata minut huvinvuoksi, huvinvuoksi sinä mursit jalkani. Kohta minä jo kuihdun, enkä selviä. 

Sitten minä viillän uudestaan, kaksi ja kolme kertaa teille kaikille ja toivon kipuni helpottavan. Veri on rumaa, se tahraa käteni. Se tahraa jalkani, jossa ovat metalliruuvit siinä polvessa, jonka yksi teistä rikkoi. Minä satutan itseäni, jotta muuttuisin tähtitaivaaksi, edes yhdeksi tähdeksi, siellä minä en pelkäisi, kun täällä en kuitenkaan selviä. Täällä en kuitenkaan koskaan lakkaa pelkäämästä.

Jälkisanat

Se osuu liian monen kohdalle. Pahat sanat ja pahat teot. Liian monen kauniin ihmisen sydän murretaan, vaikkei niin tarvitsisi olla. Miksi minä, miksi se olit sinä, miksi meidät kaikki hajotettiin? Jokainen heistä, se pieni tyttö, se nuori tyttö ja poika kysyivät itseltään tuhannen kerran, miksi minä? Miksi minut valittiin? Nyt minä kerron sinulle, sinulle, joka pelkäät joka päivä: siihen ei ole mitään hyvää syytä eikä siihen ollut mitään hyvää syytä, joka johtuisi ainakaan sinusta. Kiusaaminen, se kertoo aina eniten kiusaajista ja heidän vaikeuksistaan olla tässä maailmassa omina itseinään.     




Kommentit

Suositut tekstit