Kate Elizabeth Russell: Vanessa

Kuinka tummaa on rakkaus? 

Vanessa kertoo nuoren seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-ikäisen oppilaan ja lähes keski-ikäisen opettajan suhteesta. Romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla. Vuonna 2000 yksinäinen, 15-vuotias Vanessa rakastuu äidinkielen opettajaansa, joka lainaa hänelle Lolitan ja kertoo löytävänsä Vanessan kirjoittamista teksteistä erityisen lahjakkaan nuoren. Vuonna 2017 #MeToo-liike on maailman tapetilla ja Vanessan entistä opettajaa syytetään toisen oppilaan ahdistelusta. Vanessa ei tiedä, uskoako edelleen menneisyyden olleen rakkaustarina, vai jotain ihan muuta. 

Meillä on tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi omana itsenämme. Nuorelle hyväksynnän tarve on korostetun suuri ja tunne yksinäisyydestä on monilla voimakas. Nuori etsii liittolaisia ja pyrkii samalla tavoin ajattelevien seuraan. Ystävien merkitys on suuri. Vanessalla ei ole yhtäkään ystävää ja hän kokee olevansa ulkopuolinen koulussa, jossa muut ovat varakkaista perheistä ja pärjäävät moitteettomasti koulussa. Vanessa yrittää kirjoittaa, muttei löydä luottamusta itseensä. Vanessan äidinkielen opettaja herra Strane yllättäen pitää hänen runoistaan, sekä osoittaa arvostavansa Vanessan mielipiteitä ja rikkinäisyyttä. 

Ulkopuolisen lukijan silmin Vanessan ja Stranen suhteen kehittyminen on surullista luettavaa. Vanessan kokemaa yksinäisyyttä on vaikea kuvitella, mutta sen täytyy olla riipivää, sillä nuorena kaikki on riipivää ja ikuista. Strane tulkitsee Vanessaa vähän rikkinäisenä ja kaltaisenaan ja sanoo, että heissä molemmissa on tiettyä tummuutta. Siihen ajatukseen kiteytyy teoksen alkuperäinen nimi My dark Vanessa. 

Minulle Vanessa ei näyttäydy rikkinäisenä päähenkilönä. Hän on kyllä erilainen, kuin valtaosa teineistä; hän lukee ja kiinnittää huomiota ihmisiin ja pieniin yksityiskohtiin ympärillään. Vanessa yrittää lukea Stranea niillä taidoilla, joilla hän lukee ihmisiä ja pitää huolta siitä, ettei Strane joudu tuntemaan häpeää. Mutta rikkinäinen Vanessa ei ole, ei ennen kuin Strane saa hänet tuntemaan olonsa sellaiseksi. Eikä ennen kuin Stranen toiminta johdattaa Vanessan myöhemmin toivottomuuteen.  

Vanessasta Stranen tarjoama huomio on ihailtavaa ja merkittävää. Strane käyttää Vanessan nuoruusiän kaaosta epäilemättä hyödykseen ja tarjoaa hänelle jotain, mitä muilla ei ole; romanttista rakkautta vanhalta mieheltä, kuin siinä olisi jotain hyvinkin hienoa. Vaikka eihän sellaisessa suhteessa ole todellisuudessa rakkautta, sillä suhde on Vanessalle pelkästään vahingollinen. Mutta ihmisen perustarve on rakkaus. Strane on taitava puhumaan, eikä Vanessalla ole juurikaan kokemusta tasapainoisista ihmissuhteista, saati sitten romanttisesta rakkaudesta. Vanessa siis rakastuu koko 15-vuotiaan sydämellään, vaikka takaraivossa jyskyttää jo alkumetreillä ajatus siitä, että kaikki tapahtuu liian nopeasti. Että opettajan kosketus on jollain tavalla häiritsevä, vaikka hänen osoittamansa huomio onkin imartelevaa. 

Pelkään, että hän nousee ja lähtee, ja yritän keksiä jotain sanottavaa, jotta niin ei kävisi, mutta en ehdi edes avata suutani, ennen kuin hän poimii maahan pudonneen punaisen vaahteranlehden, kieputtaa sitä ruodista, tarkastelee sitä hetken ja kohottaa sen sitten kasvojeni viereen. 

”Kas vain”, hän sanoo. ”Aivan samanvärinen, kuin sinun tukkasi.” 

Strane osoittaa huomaavansa, millaiset Vanessan hiukset ovat ja mitä tytöllä on päällään. Nuori, joka ei ole koskaan ennen saanut esimerkiksi kaipaamaansa vastakkaisen sukupuolen huomiota, saakin sitä arvostamaltaan opettajalta, joka on kokenut ja nähnyt maailmaa. Vanessalle huomio näyttäytyy kauniina ja romanttisena. Hän ei ymmärrä suhteen epätasa-arvoa. Opettaja on aina vaikutusvaltaisessa asemassa oppilaaseen nähden, eikä Vanessan kaltaisessa tilanteessa voida olettaa, että nuori näkee koko tilanteen. On aina aikuisten tehtävä pitää huolta lapsista. 

Romaanissa aikuiset pitävät Vanessasta huolta huonosti. Koulussa sekä muut oppilaat, että opettajat huomaavat Vanessan ja Stranen välillä olevan jotain outoa. Strane kertoo koulun johdolle Vanessan laittaneen eteenpäin perättömiä huhuja ja manipuloi hänet tunnustamaan, että sepitti koko tarinan oman lapsellisen ihastuksensa vuoksi. Koulun johto uskoo siltä istumalta Stranea ja laittaa Vanessan kertomaan joukolle oppilaita valehdelleensa, jotta opettajan maine puhdistuisi. Tämä on teoksen epärealistisin kohtaus; selvitettäisiinkö asia oikeassa koulussa viittaamalla kintaalla, nöyryytettäisiinkö mahdollista uhria toisten nuorten edessä ja oltaisiinko kokonaan ilmoittamatta asiasta esimerkiksi viranomaisille? En usko, että näin toimittaisiin ainakaan Suomessa. Toisaalta saatan olla naiivi lukija ilman omakohtaista kokemusta. 

Vanessan äiti arvaa lopulta totuuden, mutta vaikenee mieluummin asiasta kokonaan. Hän haluaa Vanessan esittävän, että kaikki on hyvin, eikä tahdo nostaa skandaalia pöydälle, vaikka oma tytär tietysti tarvitsisi jonkinlaista apua. Vanessa oireilee nuoruusikänsä läpi raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä, eikä äiti tahdo nähdä asioiden yhteyttä. On pysäyttävää lukea äidin sanat Vanessalle:

”Kuule, toisinaan häpeän sitä, että olet minun lapseni.” 

Kukaan ei ansaitse sellaisia sanoja hyväksikäytetyksi tultuaan, eikä varsinkaan omalta vanhemmaltaan. Seksuaalinen väkivalta ei ole koskaan uhrin vika, eikä jotain, mitä pitäisi hävetä. 

Seksuaalinen väkivalta jättää lapseen jäljet, joiden syvyyttä on vaikea edes kuvitella. Vanessa kärsii tapahtumista vielä yli 30-vuotiaanakin ja hänen on vielä silloinkin vaikea myöntää lapsuutensa ja nuoruusikänsä tapahtumien vakavuus. Hän ei nuorena ymmärrä täysin kaikkea, mitä tapahtuu ja oppi selittämään epämukavat asiat ja vaikeat tunteet velvollisuudella ja rakkaudella. Aikuisena Vanessan on vaikeaa muuttaa paljon itselleen uskottelemia totuuksia, vaikka todellisuus asioiden oikeasta laidasta puskeekin läpi; Vanessa kokee Stranea kohtaan vihan tunteita ja halua rankaista tätä. Hän heittää välillä suutuspäissään teräviä kommentteja syyttäen opettajaansa pedofiliasta ja raiskauksista. Lipsahdukset kielivät Vanessan alitajunnassa elävistä kuvista. Hän tietää tulleensa seksuaalisen väkivallan uhriksi, mutta sen ymmärtäminen tekee kipeää. Menneisyyden tarkastelu kriittisesti romahduttaisi koko Vanessan kokemuksen rakkaudesta ja hänestä itsestään. Kuka haluaisi identifioida itsensä seksuaalisen väkivallan uhriksi? Ja millainen minäkuva itselle sitten muodostuisi, jos ensirakkaudesta tulisikin seksuaalisen väkivallan tekijä? 

”Minulle on oikeasti tosi tärkeää, että Stranen ja minun suhde oli rakkaustarina. Ymmärrätkö? Se on minulle oikeasti ihan hirveän tärkeää.” 

”Minä ymmärrän”, Ruby sanoo. 

”Siis ellei meidän suhde ollut rakkaustarina, mitä se sitten oli?”

Vanessa ei halua olla yksi niistä, joita on seksuaalisesti hyväksikäytetty. Hän kieltää termin toistuvasti. Muiden on vaikea auttaa, kun uhri ei ole itse valmis hyväksymään tapahtumia osaksi omaa historiaansa. Ihmismieli on taitava välttämään pahojen kokemusten aiheuttamia muistoja. Ulkopuolinen ei voi koskaan tietää, mitä toinen tuntee ja missä vaiheessa hän on omaa traumankäsittelyprosessiaan. Siksi ulkopuolinen ei myöskään saa painostaa asioiden käsittelyssä tai niiden ääneen sanomisessa. Sensaatiohakuinen toimittaja, sekä toinen Stranen uhriksi joutunut nainen yrittävät saada Vanessaa kertomaan tarinansa, jotta hän saisi äänensä kuuluviin. Mutta Vanessa ei tahdo ääntään kuuluviin, sillä hän ei ole itse päässyt siihen vaiheeseen, että olisi jotain kerrottavaa. Siksi toimittajan ja toisen naisen yhteydenotot tuntuvat ahdistavilta, painostavilta ja ovat väärin. 

Vanessan entinen poikaystävä painostaa Vanessaa puhumaan jollekin, esimerkiksi terapeutille ja syyttää Stranea Vanessan kuullen asioista, joita hän ei ole valmis käsittelemään ja kohtaamaan. Se saa Vanessan enemmänkin lukkoon, kuin avautumaan, eikä auta hänen omaa toipumisprosessiaan. Uhrin oma toipumisprosessi hänen omalla ajallaan on kaikkein tärkein ja siihen läheisten ja hyvää tarkoittavien tuntemattomienkin tulisi kiinnittää huomiota. Teoksessa toimittaja, toinen uhriksi joutunut nainen ja entisen poikaystävän käytös kertovat tarkasti siitä, miten erilaisia olemme ja miten eri tavalla koemme asiat. Toinen uhriksi joutunut nainen kokee voimaantumista kertoessaan tarinansa julkisuuteen. Vanessalle kokemus on enemmän yksityinen. 

Vanessa on teoksena hyvin intensiivinen. Se on paikoitellen ahdistava ja aina kursailematon. Välillä oli lukiessa pistettävä kirja kiinni ja hengitettävä hetki syvään.

Hän antaa arvioimansa runon minulle kuin kaikki olisi normaalia eikä hän olisi tehnytkään niin kuin teki. 

Luokkatoverini keräävät tavaransa ja lähtevät jatkamaan elämäänsä – menevät treeneihin, harjoituksiin ja kerhojen kokouksiin. Minäkin lähden mutta en kuulu heidän joukkoonsa. He ovat entisellään mutta minä olen muuttunut. En ole enää ihminen. Olen vapaa. Kun he kävelevät koulun alueen halki mielikuvituksettomina ja arkipäiväisinä, minä kohoan korkeuksiin vaahteranpunainen komeetan pyrstö perässäni. En ole enää minä, en ole kukaan. Olen puun oksiin takertunut punainen ilmapallo. En ole yhtään mitään. 

Kahdenkymmenen vuoden työstäminen näkyy juonessa, henkilöissä ja kieliasussa eheytenä ja tarkkuutena. Tarina on pikkuhiljaa kerroksistaan avautuva, mutta lukija on kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, mitä tapahtuu, on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Vanessa ei päähenkilönä näe kaikkea yhtä selkeästi ja siksi lukijana haluaisin keskustella hänen kanssaan; huomaatko, mistä mitättömyyden tunteesi tulevat? Eivät rakkaudesta. Miksi työelämästä kiinni saanti on sinulle vaikeaa? Koska sinulle tehtiin näin, sinä ajattelit sen itsekin, kun se tapahtui liian nopeasti. Ei rakkaudesta. 

Juonen komponentit pysyvät mielestäni hallinnassa ja kuljettavat tarinaa johdonmukaisesti kohti loppua. Koen, että Russell välttää teoksessaan juuri ja juuri vaaranpaikat: romaanista olisi helposti voinut tulla sekametelisoppa täynnä irralliseksi jääneitä juonen käänteitä. Lukijalle esitellään useita henkilöitä, kuten Vanessan muutamia ystäviä, terapeutti ja lopussa kuvioihin astuu toinen äidinkielen opettaja. Löytyy toimittaja ja toinen hyväksikäytetty tyttö. Vanessan miesseikkailuita avataan myös hieman. Joudutaan lisäksi puimaan mustasukkaisuutta, Stranen itsemurhaa ja Vanessan isän kuolemaa. Romaani on kuin äärimmilleen venytetty kieli, joka olisi voinut kirjoitusvaiheessa napsahtaa poikki ja koko painava sisältö olisi saattanut lässähtää mitäänsanomattomuudeksi, mutta niin ei onneksi käynyt. Russell onnistuu pitämään koko paketin kasassa alusta loppuun saakka. 

Romaanissa hyödynnetään hyvin tavallista kliseeksi muodostunutta asetelmaa äidinkielenopettajasta ja oppilaasta, joka on elämässään hukassa, mutta haaveilee kirjailijan urasta. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen nostaminen teemaksi mahdollistaa tarinan syventämisen intertekstuaalisilla viittauksilla. Sylvia Plathin runot ja etenkin Vladimir Nabokovin Lolita vaikuttavat nuoren Vanessan maailmankuvaan lähes pakkomielteisellä tavalla. Lolita-teoksen kuljettaminen mukana tarinassa tekee kirjasta omalta osaltaan vakavasti otettavan, sillä Lolita oli omana aikanaan paljon puhuttanut romaani. 

”Minun lempikohtani Lolitassa on se, jossa Humbert kuvailee voikukkia.” 

Mietin hetken, mitä kohtaa hän tarkoittaa…voikukkia, voikukkia. Näen silmieni edessä sivun, jolla Humbert ja Lo ovat Ramsdalessa ja Lon äiti on yhä hengissä. Useimmat voikukat olivat muuttuneet auringoista kuiksi. 

Vaikka Russellin kieli on hyvin realistista ja sisällöltään romaani on hyvin asiapitoinen, se saa syvyyttä myös runopätkistä, jotka ovat tarinassa Vanessan kirjoittamia. Vanessa avaa runopätkillään Stranelle maailmankuvaansa ja kokee, että Strane näkee hänessä lahjoja, joita kukaan muu ei ole nähnyt. Se on nuoren tytön imartelua ja hyväksytyksi tulemisen tunteen tarjoamista väärin motiivein. Minua jäi harmittamaan, että Vanessa luopui kirjoittamisesta tullessaan aikuisikään. Romaanin loppupuolen teksti olisi nimittäin muotoutunut säväyttävämmäksi, jos runot olisivat kulkeneet mukana loppuun saakka. Nyt alkupään runot jäävät irrallisiksi kokonaisuuden kannalta, vaikka ne ovatkin mieleenpainuvimpia osia koko tekstissä. 

Nainen liikahtaa nukkuessaan lempeänä ja 

violettivatsaisena, 

potkaisee peitot päältään varpaillaan, 

joiden kynsien lakkaus on lohkeillut, 

ja haukottelee leveästi, jotta mies voi kurkistaa 

hänen sisäänsä. 

Runoissa on surullinen ja kohtalokas kaiku, sillä ne on pidettävä kontekstissaan. Niistä on luettavissa Vanessan sirpaloituminen. 

Neito viittoo laivoja luokseen mereltä. 

Ne liukuvat yksi kerrallaan hiekkarannalle

niin että kuuluu tömähdys, 

joka kaikuu hänen ontoissa luissaan. 

Hän värisee ja vavahtelee, 

kun merimiehet ottavat hänet, 

ja itkee, kun he hoivailevat häntä jälkeenpäin, 

syöttävät hänelle suun täydeltä suolaista ruskolevää

ja sanovat, että ovat pahoillaan, 

kovin pahoillaan teoistaan. 

Teos voisi olla tositarina, eikä se mielestäni etsimällä etsi sensaatiota. Vanessa saa huomiota ansaitusti. Sen ympärillä käytiin keskustelua jo ennen julkaisua muun muassa siitä, kuka saa kirjoittaa mistäkin aiheesta. Saako raiskauksen kokematon kirjoittaa raiskauksesta, vai viekö se esimerkiksi liikaa tilaa niiltä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa? Kohun seurauksena Russell joutui paljastamaan, että osittain kirjan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin hänen omasta elämästään. 

On totta, että esimerkiksi valtaväestö ei saa viedä rasismia kokevilta tilaa heitä koskevissa asioissa. Taiteessa keskustelut eivät kuitenkaan saisi äityä niin pahoiksi, että tekijä joutuu paljastamaan itsestään asioita, joita ei välttämättä haluaisi vain todistaakseen, että hänellä on oikeus puhua jostain aiheesta. Ihmisten yksityisyyden rajoja on kunnioitettava ja vaikka Russell ei olisikaan ollut kokenut seksuaalista väkivaltaa, olisi tärkeää keskittyä siihen viestiin, jonka hän teoksellaan antaa. 

Romaani nimittäin puhuu seksuaalisen väkivallan vakavuudesta, antaa äänen uhreille ja kritisoi sitä, millaiseksi oppilaitoksen byrokratia voi pahimmassa tapauksessa muodostua. Kirjan olisi voinut kirjoittaa huolellisen taustatyön tukemana. Kirjoitammehan me esimerkiksi sodan runtelemista ihmisistä, vaikkemme elä sodan keskellä. 

Romaani tulee lukea ja arvioida sen itsensä pohjalta. Kate Elizabeth Russell on ennen kaikkea onnistunut vangitsemaan tärkeän teeman, johon mielestäni voisi tiivistää koko Vanessan teoksena; nuori ei välttämättä tunnista vapauttaan valita fyysistä koskemattomuutta, sillä rakkautta tarvitaan enemmän kuin mitään. Vastuu turvallisuuden luomiseen löytyy ympärillä olevilta aikuisilta. Seksuaalinen väkivalta lukitsee aikuisenkin ihmisen. Silloin rakkauden raamit saattavat haalistua. Kuinka tummaa se voikaan olla ja mitä on kestettävä, koska rakastaa?