Arla Kanerva: Taiteen musta kirja

 SV: Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta

Arla Kanervan Taiteen musta kirja (julkaistu 2019) on sellainen yhteiskunnallinen teos, mistä tuntuu, että minun on ihan pakko sanoa jotain enemmänkin. Taiteen musta kirja käsittelee miesten mielivallan historiaa erityisesti taiteen kentällä. Kansa ja kulttuurimme on länsimaisen historian saatossa ihaillut, lakaissut maton alle ja vähintäänkin hiljaisesti hyväksynyt suurien taiteilijanerojen harjoittamaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa.

Taiteen musta kirja laajentaa Arla Kanervan ja Juha Typön Helsingin Sanomien artikkelia ”Myytti murtuu” (17.2.2018) ja jatkaa #metoo-keskustelua havainnollistavien esimerkkien avulla. Tunnettuja nimiä, kuten Lordi Byron, Tyko Sallinen, Pablo Picasso, Ilmari Kianto, Alfred Hitchcock ja Stanley Kubrick tipahtelee lukijan eteen, eikä mistään voi enää teoksen loppua kohden yllättyä. Taide ja tarkoitus pyhittää keinot ei voi pitää paikkaansa. Ei enää. Meillä nykypäivän taiteilijaihmisillä on valta tehdä muutos.

Romantiikan aikaa on jopa kutsuttu nimellä Geniezeit, nerouden aikakausi. Sen myötä yksilöllisen neron käsitteestä tuli eurooppalaisen kulttuurin kulmakivi. Tästä neroudesta syntyi länsimaisen sivistyksen tuottamaa taidetta, erotuksena alkuperäiskansojen ja muiden vähäisemmiksi miellettyjen kansojen tekemille käsitöille.

Samalla taiteilijasta tuli poikkeusyksilö, jonka paikka oli ennemminkin yhteiskunnan ulko- kuin sisäpuolella ja jolta odotettiin epätavallisuutta ja vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista. Taiteen historiasta tuli yhteiskuntaa vastaan taistelevien yksilöiden saavutusten historiaa.

Yhteiskunnan maallistuessa nerouden käsite osittain jopa korvasi käsityksen sielusta. Yksi asia kuitenkin seurasi mukana kristinuskosta: kun filosofit ja tutkijat kokoontuivat pohtimaan valkoihoisen ihmisen neroutta, he tarkoittivat nimenomaan miestä. Naiseen nerous ei yltänyt.

Taiteilijoiden ailahtelevuutta selitettiin siis neroudella, erilaisuudella ja eksentrisyydellä. Arvostetuimmat taideteokset syntyivät sellaisten menetelmien avulla, joita maallikkojen ei tarvitse käsittää: ehdottomalla omistautuneisuudella perheenkin kustannuksella, pettämisellä, väkivallalla (esimerkiksi runoilija Arthur Rimbaud, 1854–1891, viilsi kahvilassa rakastajansa Paul Verlainen ranteet auki kokeen vuoksi ja puukotti häntä kotimatkalla vielä kahdesti reiteen), ja mitä absurdeimmilla tutkimuksilla (kuvanveistäjä, kaivertaja ja kirjasinsuunnittelija Eric Gill, 1882-1940, hyväksikäytti seksuaalisesti jumalallisten kokeilujensa varjolla kaikkia tyttäriään. Samoihin aikoihin hän teki osana piirrossarjaa kuvan Girl in the Bath, jossa on tekohetkellä hänen 16-vuotias tyttärensä Petra.)

Arvostetut taideteokset ovat edelleen esillä, eikä niiden synkästä puolesta juurikaan puhuta. On keskustelun arvoista pohtia, miten teoksiin tulisi nykypäivänä suhtautua. En ajattele, että taidetta pitäisi alkaa kieltää ja piilottaa. Se olisi taas yksi keino lakaista epäkohdat pois näkyvistä, kuin niitä ei olisikaan. Mutta kuten Kanervakin kirjoittaa, taidetta pitäisi pohtia ainakin jossain määrin kontekstissa tekijäänsä. On tärkeää olla nostamatta taiteilijan tuhoisaa käytöstä jalustalle, siitä huolimatta millaista taidetta hän on saanut aikaan.

Kanerva kertoo miestaiteilijoista, joiden misogyynisyys, manipulointi ja itsekeskeisyys on silmiinpistävää. Ajatus siitä, ettei nainen voi olla nero, on kantanut historian lävitse. Tunnettu ja arvostettu elokuvaohjaaja Stanley Kubrick on hyvä esimerkki siitä, miten taiteilijan vahingoittava käytös on pyhitetty hyvän taideteoksen vuoksi ja miten naisen kykyjen aliarviointi on jatkunut uudelle ajalle asti. Stephen Kingin romaaniin perustuva Kubrickin ohjaama kauhuelokuva ”Hohto” (1980) on saanut klassikkoaseman. Elokuvassa kirjailija Jack Torrance (Jack Nicholson), hänen vaimonsa Wendy Torrance (Shelley Duvall) ja heidän poikansa Danny (Danny Lloyd) muuttavat syrjäiseen hotelliin talvihoitajiksi. Jack Torrance menettää pikkuhiljaa järkensä, vaikka Kanervan sanoin ”Elokuvan kuvauksissa se oli kuitenkin Duvallin mielenterveys, jota koeteltiin.”

Kubrick eristi kuvauksissa Duvallin muusta työryhmästä kieltäen häneltä tuen, jota kuka tahansa raskasta roolia näyttelevä olisi tarvinnut. Lisäksi Kubrick kohteli Nicholsonia ja Duvallia täysin epätasa-arvoisesti: Nicholson oli Kubrickille tasavertainen, arvostettava ja luotettava työkaveri, kun taas Duvall sai kuulla tuhlaavansa kaikkien aikaa ja hänen ehdotuksensa olivat ohjaajan mukaan poikkeuksetta surkeita. Kubrick vaati näyttelijöiltään ehdotonta sitoutumista ohjaajan näkökulman noudattamiseen, mutta hän ei silti antanut Duvallin tehdä näyttelijäntyötään: oikeassa elämässä eristäminen, henkinen väkivalta ja stressin kasaaminen Duvallin niskaan pyrkivät saamaan esiin aitoja reaktioita. Aidot reaktiot, aito mielenterveyden järkkyminen ja uupuminen eivät ole näyttelyä. Eikö realistisuus vie pohjan koko elokuvataiteen idealta? Miksi Duvallia rääkättiin, mutta Nicholsonin annettiin tehdä rauhassa työtään? Koska Kubrick ei nähnyt eikä uskonut, että nainen voi olla nero ja saada aikaan hyvää jälkeä ilman kiusaamista. 

Elokuvanteossa kaikki, valaistuksesta käsikirjoitukseen ja kuvakulmista näyttelijäntyöhön, tähtää aitouden illuusion luomiseen: siihen, että kokonaisuus välittää katsojalle ajatuksen tai tunteen. Se, että ohjaaja sitten tästä huolimatta pyrkii henkisen ja fyysisen väkivallan kautta saamaan näyttelijän lipeämään ulos roolisuorituksestaan ja reagoimaan tapahtumiin yksityishenkilönä, osoittaa hämmentävää väheksyntää näyttelijän ammattitaitoa kohtaan.

Olen Kanervan kanssa täysin samaa mieltä. Elokuvataiteessa aitouden illuusio on kaiken keskiössä. Se on elokuvan tekijöiden näkökulmasta konkreettisesti hyvin eri asia, kuin faktillinen aitous. Uskallan tähän ajatukseen nojaten kyseenalaistaa Kubrickin oman ammattitaidon ja älykkyyden: eikö hän osannut ohjata visiotaan muuten, kuin pönkittämällä omaa toksisen miehen egoaan kiusaamalla?

Koska länsimaisen taiteen historiassa taiteilija on ollut lähes poikkeuksetta mies, naisen osaksi on jäänyt niin sanottu muusan rooli. Muusan ja taiteilijan suhdetta on ajan saatossa pitkälti romantisoitu: taiteilija saa inspiraationsa muusasta, joka esittää taiteilijan työtä hämmästyttävällä tavalla. Suhde on todellisuudessa usein intiimi, luonteeltaan muusaa hyväksikäyttävä ja alistava valtasuhde. Muusa -taiteilija - suhteen luonteen juuret ovat käsityksessä, jonka mukaan nainen kelpaa korkeintaan taiteen esittäjäksi, kuten laulajaksi tai näyttelijäksi. Hänellä ei tule olla omia ajatuksia, eikä omaa päätäntävaltaa, se ei sopisi patriarkaaliseen yhteiskuntajärjestykseen.

Yksi tunnetuimmista taiteilija – muusa pareista on elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock ja näyttelijä Tippi Hedren. Hitchcock ihastui nuoreen Hedreniin välittömästi ensimmäisen yhteisen mainosprojektin jälkeen ja tarjosi tälle pääosaa tulevasta elokuvastaan ”Linnut”. Hedrenistä tuli tähti, mutta tähteydellä oli ikävä hinta: Hedrenistä tuli samalla Hitchcockin omaisuutta. Hitchcock kontrolloi muusaansa kaikin keinoin. Hän päätti, mitkä roolit ja palkinnot Hedren sai vastaanottaa ja keiden kanssa Hedren sai käyttäytyä tuttavallisesti. Seksuaalinen ahdistelu oli toistuvaa. Hedren torjui Hitchcockin loppuun saakka ja sitä ohjaaja ei kestänyt. Hitchcock tuhosi Hedrenin uramahdollisuudet silkan omistushalunsa ja suuren egonsa vuoksi. Arvostammeko me tällaisia suuria neroja?

Taiteen mustan kirjan ulkopuolelta haluan mainita kaksi taiteilija-muusa-suhteeseen liittyvää tarinaa, jotka tulivat mieleeni. Vuonna 2010 ensi-iltansa saanut elokuva Black Swan kertoo perfektionistisesta balettitanssijasta, jonka mielenterveys pettää. Elokuva kertoo samalla tanssijan ja tanssiopettajan välisestä suhteesta, jossa nuori unelmiaan tavoitteleva tyttö joutuu hyväksikäyttävän, tiukan opettajan muusaksi. Elokuva on kliseisestä asetelmastaan huolimatta mielestäni taitavasti rakennettu: taiteilijan ja muusan suhde on katsojalle todellakin illuusio aitoudesta. Teinityttöä näyttelevä Natalie Portman oli oikeassa elämässä elokuvan julkaisun aikaan 29-vuotias ja tanssiopettajaa näyttelevä Vincent Cassel 44-vuotias, joten ikäerostaan huolimatta kummatkin olivat selvästi aikuisia. Se on rankkoja, seksuaalisia kohtauksia ajatellen mielestäni tärkeää.

Black Swan tuo valkokankaalle sen, mitä oikean elämän taiteilijapiireissä tapahtuu. Vaikka Taiteen musta kirja käsittelee pääosin taiteilijoita, jotka ovat jo kuolleet tai lähestymässä uransa loppua, tämänhetkisiäkin, yleisöä puhuttelevia tapauksia löytyy. Nykypäivän pop-laulaja Sia, joka on tunnettu esimerkiksi kappaleestaan Chandalier (2014), on kuvaillut Tanssin Superäidit-realitysta tunnettua tanssija Madison Ziegleriä muusakseen. Zieglerin ensimmäinen yhteinen projekti Sian kanssa oli juuri Chandalierin musiikkivideo. Etenkään luettuani Taiteen mustan kirjan, en voi olla ajattelematta muusa-sanan ikävää kaikua. Sian ja Zieglerin välisen suhteen luonteesta tiedetään julkisesti se, että Sia on nimetty hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen Zieglerin kummitädiksi, Ziegler on viettänyt öitä Sian luona nukkuen pop-tähden kanssa samassa sängyssä ja että Sia on kertonut haastatteluissa kontrolloivansa sitä, millaisiin projekteihin Zieglerin kannattaa osallistua. Lisää informaatiota aiheesta löytyy YouTubesta. Jos kyseessä olisi miespoptähti, suhtauduttaisiinko Zieglerin ja Sian väleihin yhtä suopeasti? Vaikka tapauksessa ei olisikaan esimerkiksi mitään seksuaalista, kiinnitän itse huomiota silti punaisiin varoitusmerkkeihin. Voiko muusan ja taiteilijan suhde olla terve? Toivon, että epäilykseni tästä tapauksesta ovat väärässä.

Taiteen musta kirja osoittaa myös, että kaiken väärinkäytöksen takana on paitsi tekijä itse, myös mahdollistajat. Teatterikorkeakoulut, tuottajat ja yrityksien johtajat, jotka eivät ole puuttuneet tiedostamiinsa vääryyksiin. Jokainen, joka kuittaa olankohautuksella taiteilijakollegojensa tai ystäviensä teot, koska ”Bros before hoes” on osallinen siihen, mitä kulissien takana tapahtuu.

Se (#metoo) ei ole missään vaiheessa pyrkinyt sulkemaan ahdisteluun tai vastaavaan syyllistyneitä ”vankilaan” – se ei ole pyrkinyt lukitsemaan heitä näkyvistä tai yrittänyt unohtaa heidän olemassaoloaan ja antanut maailman jatkua samalla lailla kuin ennen.

Sen tarkoitus on muuttaa laajempaa kuvaa. Rakenteita, jotka ovat mahdollistaneet heidän käytöksensä.

On tärkeää kiinnittää huomiota puheeseen, joka kohdistuu #metoon takana seisoviin naisiin: uhreja syyllistävä ja vähättelevä puhe ovat osa sitä rakennetta, minkä vuoksi #metoo ja intersektionaalinen feminismi ovat ylipäänsä olemassa. Kanerva korostaa, että tähän työhön tarvitaan myös ja erityisesti valkoihoisia, keski-ikäisiä heteromiehiä, jotka hekin osaltaan kärsivät nykyisestä, äärimmäisen kapeasta miehen mallista. Se on aivan totta. Aatteena esimerkiksi intersektionaalinen feminismi on myös heitä varten.

Jäin vielä itse pohtimaan Kanervan viimeisiä sanoja:

”- - valkoisen heteromiehen normi ei ole raiskaaja, ahdistelija tai vallan väärinkäyttäjä. Seuraavat väittämät eivät perustu tutkimuksiin vaan omiin kokemuksiini: useimmat miehet haluavat seksiä samaten halukkaan vastapuolen kanssa; useimmat miehet eivät nauti nähdessään tuntemattomien naisten pelkäävän heitä pelkästään sukupuolensa takia; useimmat miehet tekevät kotitöitä, rakastavat lapsiaan ja kannustavat kumppaneitaan.

Yhdistän sanat sosiaalisessa mediassa pyörivään Not all men-ilmiöön, joka korostaa, että vaikka osa miehistä ahdistelee ja käyttää valtaansa väärin, eivät kaikki. Ymmärrän, mistä Not all men-kumpuaa, sillä syyttömät, yhteiskunnan sääntöjä noudattavat miehet tuskin haluavat tulla tuomituksi ilman syytä. Ilmiön ongelma on kuitenkin selvä: se vie huomion pois alkuperäisestä aatteesta, eli #metoosta ja siitä, kuinka moni nainen todella kokee kaltoinkohtelua miesten toimesta. On mielestäni itsestään selvää, etteivät kaikki miehet tee väärin. Mutta kuka tahansa miehistä kyllä. Sitä ei voi tietää etukäteen, kun esimerkiksi kävelee pimeällä kadulla. Seksuaalinen väkivalta on yhtä lailla miesten ongelma, kuin rasismi on valkoihoisten ongelma.

Huhhuh, ehkä olen kirjoittanut aiheesta toistaiseksi tarpeeksi. Tärkeintä on, ettei keskustelua lopeteta. Kannattaa tarttua Kanervan Taiteen mustaan kirjaan, jossa tilanteita käsitellään analyyttisesti ja suorasukaisesti.  Välillä piti tauottaa lukemista, sillä olihan teos aika raakaa luettavaa. Ei siis kaikkein herkimmille.

Ihanaa viikkoa! <3

-Maria