Kiitos Suomi-teatterille, jossa kaikkien rakkaus saa näkyä: Bolla

Pajtim Statovcin Finlandia-voittajaromaani vuodelta 2019, Bolla, olisi ansainnut oman postauksensa jo kauan sitten. Nyt kirja tuntuu kuitenkin uudestaan ajankohtaiselta, sillä kävin katsomassa Bollan näyttämösovituksen Helsingin kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten. Into kirjoittaa esityksestä sai minut palaamaan takaisin myös tämän kirjan pariin.

Bollan kannen suunnittelu on uskomattoman kaunis!

Bolla on romaanina tiivis, herkkä ja koskettava kuvaus kahden miehen välisestä rakkaustarinasta. Päähenkilö Arsim on albaani ja hänen rakastettunsa Milos serbi: kahden kansan välille on syttymässä sota ja se ajaa heidät lopulta erilleen, sillä Arsimin on lähdettävä maanpakoon perheensä kanssa. Arsim elää kaksoiselämää. Kotonaan hänellä on vaimo, lapsia ja lyhyt pinna, joka napsahtaa usein väkivaltaisesti poikki. Arsim on päähenkilönä ennen kaikkea vaikeasti pidettävä. Sofiaan muuttaessaan hän hyväksikäyttää seksuaalisesti alaikäistä teinipoikaa ja palatessaan lopulta karkotettuna Pristinaan, edes hänen suurin hyvä tekonsa, rakkaus, ei auta sittenkään ymmärtämään sodan haavoittamaa Milosia.

Bollan suurimmiksi teemoiksi nousee väkivallan kierre. Väkivalta ruokkii väkivaltaa, tuhovoima kasvattaa ainoastaan tuhovoimaa. Arsim kuvaa, että hänet on kasvatettu pahoinpitelemällä. Siksi impulsseille ei ole koskaan tarvinnut opetella kontrollia, malli on opittu jo lapsena: kun viha, suuttumus tai pelko on purkautuakseen, se saa purkautua, vaikka räjähdysvoimalla. Toisaalta myös miesten ja naisten välisten valtasuhteiden kulttuuriperinteet antavat Arsimin ajatusmallissa väkivallalle perusteluja, sillä ”vaimon on toteltava aviomiestään”. Väkivaltaisen käytöksen taustoista huolimatta se ei tietenkään ole silti oikeutettua.

Fyysistä väkivaltaa kohdataan romaanissa myös Milosin päiväkirjamerkintöjen myötä. Milos kirjoittaa lapsuutensa seksuaalisesta väkivallasta ja sodan raakuudesta. Alun perin Milos päättää ilmoittautua armeijaan, koska hän vihastuu Arsimin lähdölle, vaikka Arsimilla ei ole oikeastaan vaihtoehtoja jäädä. Sodassa Milos kohdistaa vihansa, loukkaantumisensa ja sydänsurunsa Arsimia kohtaan koko albaanien kansalle. Ottaen huomioon Milosin raa’an ja traumaattisen lapsuuden, mielestäni ei ole hänenkään kohdallaan ihme, että hän päätyy jatkamaan väkivallan kierrettä, vaikkakin sitten sotilaana olemisen muodossa.

s.11

22. tammikuuta 2000

---

Olen nähnyt kauheita asioita, kauheita asioita kauheiden asioiden jälkeen, rantaan huuhtoutuneita ruumiita kuin ajopuita, hirvittäviä, sairaita tekoja, anteeksiantamattomia syntejä, asemiehiä riveissä, kylällisen lapsia ja heidän vanhempiaan polvillaan maassa, heidän uhrinsa, ja minä tiesin ettei yksikään kohta olisi hengissä, se on julisteena päässäni nykyään, se ilme joka jokaisella heistä oli, taju pian koittavasta lopusta sai heidän kasvonsa näyttämään tyhjiltä ja jäykiltä kuin posliininukella, ja vaikka he tukeutuivat ja tarttuivat toisiinsa ja virtsasivat alleen ja rukoilivat meitä olemaan ampumatta, he koskivat toisiaan melkein kuin olisivat vieraita toisilleen, miehet vaimojaan ja äidit lapsiaan, painautuessaan vastakkain he työnsivät toisiaan loitommas vaikka luulisi että tapahtuisi päinvastoin. Se yllätti minut, että eläminen sellaisella hetkellä oli niin suurta rakkauden vastakohtaa, niin kirkasta kuoleman tuntemusta.

Fyysisyyttä hieman eri merkityksessä Bollaan tuo myös seksi. Arsimin ja Milosin välinen läheisyys on kiihkeän raadollista, intiimiä ja alistavaa. Vaikka alistus ja valtapeli on kirjan henkilöiden välillä sängyssä suostumuksellista, tarkoituksenmukaista ja tietyllä tapaa tervettä, se heijastelee myös kummankin henkilökohtaista roolia sängyn ulkopuolella elämässä: Arsim on dominoivan maskuliinisuuden (huono) roolimalli, joka ottaa itsekkäästi vain sen, mitä haluaa. Milosin päiväkirjamerkinnöistä tulee ilmi hänen kaipuunsa turvalliseen isä- ja auktoriteettisuhteeseen, joka hänen kohdallaan näyttäytyi aikaisemmin suhteena huomattavasti vanhempaan mieheen. Nyt Arsimin kanssa Milosille on luontevaa olla sängyssä alistuva osapuoli.

s. 29

Hänen huulensa maistuivat makeilta kuin tuoreet hedelmät, ehdin panna merkille kiihkoltani, halultani nähdä hänet alasti, ja sitten hän vetää minut perässään portaat ylös asuntoonsa, jossa me rakastelemme kuin koirat, kiskomme vaatteet toistemme yltä, hän suutelee ja koskettaa minua joka paikkaan ja minä suutelen häntä joka paikkaan, kyltymättömästi, vailla järjestystä ja järkeä; kuin hän olisi lipumassa otteestani minä puristan hänen ranteitaan koko ajan kovemmin, kuin hän ei olisi tottakaan, kuin hänen ruumiinlämpönsä ei olisi aitoa minä painan vartaloani hänen vartaloaan vasten aina vain lujemmin, ja vaikka hän antaa vallan kehostaan minulle, riuhdon häntä kuin vihan kiroamana, nuuskin häntä ja ilmaa välillämme, hänen ihonsa suolan tuoksua, ja ihailen hänen siroa ruumiinrakennettaan, kylkiä joista luut erottuvat kellertävinä siveltimenvetoina, vasta ajeltua sileää vartaloa, minä työnnän sormeni hänen pakaroihinsa ja kieleni niiden väliin ja sitten hänen suuhunsa vielä, ja painan hänen päätään tyynyyn; hänen lihansa taipuu käsissäni kuin taikina. Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin.

 Teoksen nimelle ”Bolla” annetaan ensimmäisellä sivulla kolme määritelmää:

1. haamu, näkymätön, peto, piru

2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento

3. ulkopuolinen

Nimen merkitys ilmenee useammissakin yhteyksissä: jo pelkästään sodassa vastapuolet ovat toistensa näkökulmista petoja, albaanit ovat serbien keskellä ulkopuolisia, serbit ovat albaanien keskellä ulkopuolisia ja sota itsessään muuttaa ihmisen jollain tavalla pedon ja eläimellisen olennon kaltaiseksi. Silloin kyse on biologisesta hengissä säilymisen vaistosta, eikä inhimillisyydelle jää paljonkaan tilaa.

Lisäksi Arsimin ja Milosin suhde ja homoseksuaalisuus voidaan nähdä etenkin konservatiivisesti uskonnollisessa kulttuurissa ”tuntemattomana eläinlajina”, epäsopivana, vieraana ja kummallisena. Heidän kokemuksensa itsestään voi olla voimakkaasti ulkopuolinen suhteessa valtaväestöön. Nykyäänkin moni vähemmistön edustaja voi kokea niin, pitkälti tietysti ympäristöstä riippuen.

Arsim on kaiken lisäksi myös intohimoinen kirjoittaja. Hän haaveilee kirjailijan urasta ja työstää tarinaa tytöstä, joka kohtaa käärmeen. Leikittelevä ja absurdi tarina sitoo ”Bolla”-nimen nerokkaasti koko teokseen.

--- s. 167

Kolmantenatoista vuonna paholaista odotti suurenmoisin sen koskaan kohtaama näky; se oli tyttö, syömänsä kanssa yhdeksi tullut, uljaassa käärmeennahassaan, siivekkäässä ylhäisyydessään, joka eli nyt pimeästä, käärmeestä, ja käärme siitä.

”Bolla”, paholainen sanoi ja antoi auringon kajastaa sisään luolan suusta, langeta luomuksensa ylle. Silloin tyttö koki ensi kertaa valon ja se valo oli kaunis.

Jo pelkästään romaanin intensiivinen ja fyysinen kerronta tuo lukijan mieleen tapahtumat visuaalisina kuvina. Ensimmäisellä lukukerralla en tainnut laskea kirjaa kertaakaan käsistäni, vaan luin sen yhdeltä istumalta kuin olisin seurannut elokuvaa. Statovcin kieli on erittäin kaunista, vaikka se käsitteleekin raakoja aiheita. Kirja jättää lopuksi hyvällä tavalla tyhjän ja onton olon: olin hämmästynyt, liikuttunut ja itketti vähän.

 

Sitten Tuomas Timosen ja Statovcin käsikirjoittamaan ja Milja Sarkolan ohjaamaan näyttämösovitukseen. Bollaa on riisuttu sekä tapahtumien, että Statovcin kielen suhteen, jotta niin suuret tunteet ja tapahtumat mahtuisivat pienelle lavalle. Juonen pääkohdat noudattavat kuitenkin melko tarkkaan romaania ja se helpotti katsojana näytelmän seuraamista ainakin itseni osalta, sillä olin lukenut kirjan kertaalleen etukäteen.

Samuli Niittymäen (Arsim) ja Mikko Kauppilan (Milos) näyttelijäntyö on upeaa. Etenkin dialogi on luontevaa, eläytynyttä ja selkeästi artikuloivaa. Katsojalle ei jää kiusallinen olo. Arsim saa mielestäni näytelmässä enemmän kipupisteitä ja näin ollen myös enemmän katsojan myötätuntoa. Niittymäki tuo hahmonsa tunteet välinpitämättömyydestä eksistentiaaliseen tuskaan ja pelkoon näkyväksi, eivätkä ne jää jatkuvan itsesäätelyn alle, kuten kirjan minäkertojan kanssa käy. Vaikka romaanissakin nimittäin on selkeää, että Arsim kokee suuria tunteita, ne ovat enemmän poimittavissa rivien välistä.

Milos puolestaan jäi itselleni näytelmän perusteella hieman etäisemmäksi hahmoksi, kuin kirjassa. Se ei johdu Kauppilan suorituksesta, sillä mielestäni Kauppilakin ottaa hahmolleen kaiken tilan, mitä se voi ohjauksen ja käsikirjoituksen raameissa saada. Yksi suurimmista ongelmista näytelmän suhteen liittyy kahden aikatason esittämiseen: liukuminen Milosin päiväkirjatekstien tapahtumista suoraan nykyaikaan, jossa hän ja Arsim ovat yhdessä toimii vaikeasti niiden katsojien kannalta, jotka eivät ole lukeneet kirjaa. Päiväkirjatekstien tapahtumia ja nykyaikaa vuorotellaan koko ajan muistaakseni väliaikaan asti, eikä pelkästään traagisten tapahtumien ääneen lausuminen tavoittanut itsessäni yhtä suuria tunteita, kuin kirjaa lukiessa. Kauppila suoriutui silti tehtävästään hienosti: ääneen luku oli runsaseleistä ja selkeää, sekä hieman mielipuolista, mikä sopii hyvin sodan traumapotilaan rooliin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt myös siitä, miten Bollan fyysisyyttä tuotiin näyttämölle. Arsimin vaimo Aijshe saa näyttämöllä enemmän tilaa, sillä hänen äänenpainonsa, ilmeensä, eleensä ja oma näkökulmansa näkyvät katsojalle suoraan. Romaanissa Aijshea kuvataan Arsimin minäkertojan tulkinnan kautta, eikä hän saa teoksessa siksi samalla tavalla omaa ääntä. Jessica Grabowskyn näyttelijäntyö on mielestäni taitavaa ja hän saavuttaa Aijshen siten, miten itsekin kuvittelin hahmon kirjassa olevan. Arsimin väkivalta Aijshea kohtaan on tietysti pysäyttävää katsottavaa. Ensimmäinen väkivaltakohtaus taisi olla ihan näytelmän alussa ja se oli ikään kuin alkupamaus hektisille tapahtumille. Erityisesti näissä kohtauksissa on hienoa, että Aijshella on enemmän tilaa. Hänen kipunsa näkyy näyttämöllä, toisin kuin kirjassa ja se on tärkeää.

Fyysisyys jatkui myös Arsimin ja Milosin raikkaan paljaassa seksikohtauksessa, jonka harjoitteluvaiheessa oli mukana intiimikohtausten koordinaattori Sara-Maria Heinonen. Kohtaus näytti aidon pitelemättömältä, mikä on näyttelijäntyön tarkoitus. Muistan ajatelleeni katsomossa, että kiitos Suomi-teatterille, jossa rakkaus saa olla avointa. Kiitos, että tämä kaikki näkyy myös heille, jotka mahdollisesti ajattelevat, että joidenkin rakkautta ei saisi olla tai että se pitäisi piilottaa.

Teemoiltaan Bollan näyttämösovitus nosti mielestäni kirjaa enemmän esille myös pakolaisuuden, rasismin ja erilaisten kulttuurien törmäyskurssin erityisesti länsimaissa. Näitä teemoja luodessa on käytetty apuna kieli- ja kulttuuriasiantuntija Saban Ramadania. Kyseisen teeman käsittely nostaa esille tärkeän huomion: vaikka vaikeudet ja väkivalta ovat olleet läsnä pakolaisperheen entisessä kotimaassa, se ei tarkoita, että esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajat pitäisi leimata samojen ongelmien kantajiksi. Näin tapahtuu oikeassa elämässä ja se on surullista, sillä lapset eivät stigmojen vuoksi välttämättä saa niitä tasapainon ja turvallisuuden mahdollisuuksia, joita uusi kotimaa voisi heille kaikessa potentiaalissaan tarjota.

Seuraava kohtaus tähän liittyen jäi näytelmästä mieleen. Ote kirjasta sivulta 100–101:

Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono koulumenestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun koulussa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa.

Lisäksi näytelmä ansaitsee erityisen huomion Aleksi Sauran sävellys- ja äänisuunnittelusta. Musiikki vie katsojan elävästi Pristinan uhkaaville kaduille sekä painostavan hyvyyden, vääryyden ja rakkauden pomminarkoihin nurkkiin. Hahmojen kokema epävarmuus elämästä ja epäluuloisuus muita ihmisiä kohtaan on käsinkosketeltavaa Sauran musiikin ansiosta.

 

Bolla tarjoaa romaani- ja näyttämöteoksena loppuen lopuksi myös ripauksen toivoa. Sanoma rakkaudesta ja onnellisuudesta tavoittaa tavallisenkin ihmisen tyydyttävällä ja tyynnyttävällä, tosin melankolisella pohdinnallaan: ehkä onnellisuutta on tietää, ettei onnellisuutta ole ja suru on viisautta sietää sitä. Ja joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa kanssa, jottei olisi yksin.

Statovcin romaani sekä näyttämöllä, että luettuna ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos olet lukenut kirjan tai käynyt katsomassa näytelmän, mitä itse ajattelit?

-Maria <3