Turun kirjamessut 1-3.10. 2021

Onneksi Turun kirja, ruoka- ja viinimessut järjestettiin tänä vuonna. Koronan takia niitä ei pidetty vuosi sitten ollenkaan ja se harmitti, sillä kirjamessut ovat itselleni alkusyksyn kohokohta. Messut ovat kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten kohtaamispaikka: kirjailijat, arvostelijat, tavalliset lukijat ja media-alan ihmiset pääsevät fiilistelemään kirjallisuutta yhdessä. Se on aivan mahtavaa.

Tänä vuonna näin enemmän julkisuuden henkilöitä, kuin varmaan koko elämäni aikana, sillä messujen teemana oli musiikki. Toimin yhtenä haastattelijana ja avustajana äidinkielenopettajien osastolla Kirja soikoon! ja sen ansiosta pääsin seuraamaan keskusteluja esimerkiksi Pyhimyksen, Samuli Edelmanin ja Anna Puun kanssa. Olen haastatellut kirjailijoita useampanakin vuonna lukiokurssin yhteydessä ja vaikka valmistuin tänä keväänä, pääsin innokkuuteni ansiosta mukaan viralliseen järjestäjäporukkaan. Olen siitä ihan älyttömän kiitollinen.

Tämä vuosi oli hieno messuvuosi myös siksi, että mukana oli erityisen kiinnostavia nimiä. Itseäni musiikkialan ihmiset eivät kiinnostaneet yhtä paljon, kuin kirjailijat. Sain valita melko mahtavat tyypit keskusteluihin: Antti Rönkä uutuusromaanistaan Nocturno 21:07, Juha Hurme romaanistaan Suomi, joka jatkaa hänen aikaisempaa romaaniaan Niemi, Turun kirjamessujen ohjelmajohtaja vuodesta 2012 Jenni Haukio ja Suomen kirjamessujen isä Kari J. Kettula, sekä Kjell Westö, vuosi sitten ilmestyneestä romaanistaan Tritonus. Tässä postauksessa käsittelen erityisesti Nocturno 21:07:ää ja Tritonusta, sekä muutamia ajatuksia keskustelusta Haukion ja Kettulan kanssa. Juha Hurmeen säästän pääosin erilliseen postaukseen, jota suunnittelen itsenäisyyspäiväksi :) 

ANTTI RÖNKÄ: NOCTURNO 21:07

Tunnen itseni etuoikeutetuksi, sillä pääsin keskustelemaan kirjasta Röngän kanssa kaksi kertaa: sekä kirjamessuilla viimeviikonloppuna että tällä viikolla lehtijuttua varten. Olen siis saanut paljon vastauksia kysymyksiin ja kokenut inspiroituvani, paljon.

Röngän uusin romaani Nocturno 21:07 on autofiktio nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja siihen liittyvästä häpeästä. Teos on syväluotaava, säästelemätön ja raju kuvaus siitä, millaiseen itseinhoon häpeä voi pahimmillaan johtaa. Nocturno 21:07 kuvaa kahta aikatasoa: nuorta Anttia, joka päätyy masturboimaan 13-vuotiaana ensimmäistä kertaa kello 21:07 ja aikuistuvaa Anttia, minäkertojaa, joka yrittää käsitellä menneisyyden haavoja, sekä ratkaista pahan olonsa jopa itsetuhoisin keinoin.

Nocturno 21:07 on mielestäni poikkeuksellinen tässä ajassa jo siksi, koska se luotaa nimenomaan miehen seksuaalista häpeää. Kulttuurissa, jossa elämme miehen seksuaalisuus nähdään dominoivana ja ajavana voimana, jonka ulosannissa perinteisen maskuliinisuuden ihailu on keskeisessä osassa. Kuten Rönkäkin on todennut, siihen ei olla totuttu, että miehen seksuaalisuus voi olla vereslihalla olemista ja että sitä voidaan käsitellä kipeiden pisteiden kautta. Antin pelko kontrollin menettämisestä on toistuva teema, jonka ympärillä monet kirjan tapahtumat pyörivät. Eteenpäin raksuttava digitaalinen kello kuvaa ajankulkua: edetään väistämättä kohti jotain uutta ja tuntematonta. Se pelottaa.

Pahimmillaan Antin itseinho kärjistyy kohtauksiin, joissa hän ryyppää itseltään muistin tai leikkaa saksilla ranteestaan palasia. Antti kokee kehonsa kummalliseksi ja irtonaiseksi, eikä hän tiedä, miten halun tunteeseen pitäisi reagoida. Onko se väärin? Entä jos tyttö tulee raskaaksi? Itsetuhoiset keinot selvitä tilanteesta tuntuvat Röngän sanoin olevan lähempänä, kuin armollisuus tai hyväksyntä. Kirja kertoo hälyttävästi siitä, että perinteiset sukupuoliroolit ovat juurtuneet yhteiskunnassamme syvälle ja kulttuurimme antaa tällä hetkellä yksilölle liian vähän tilaa tuntea. Nocturno 21:07 on tärkeä puheenvuoro, osana toivottua muutosvoimaa: ei ole oikeita tapoja olla ihminen (tai mies).

Inhimillisyys näkyy romaanissa huvittavillakin tavoin, sillä toisinaan ei tiedä, pitääkö Antin olemiselle itkeä vai nauraa. Hän väittää vanhemmilleen pitkään olevansa aseksuaali, sillä hän yrittää kieltää seksuaalisuutensa olemassaolon. Nuori Antti ei voi mennä uima-altaaseen, koska pelkää saavansa siemensyöksyn ja saattavansa siten jonkun tytön raskaaksi. Pyysin messuhaastattelussa kirjailijaa lukemaan omasta mielestään huvittavimman kohdan ja hänen valintansa osui muistaakseni seuraavaan kohtaukseen, jossa kirjastonhoitaja pyytää Anttia kertomaan tulevasta romaanistaan:

Jonkun pitäisi kertoa heteromiehelle eli pikkupojalle eli minulle, että ottaisin ihan rauhassa ja että minunkin heräämiseni on niin kuin kukka ja että ei ole edes olemassa mitään naisia eikä miehiä, en minäkään ole mikään heteromies, on vain kuohuva sekoitus naista ja miestä, ja isää ja äitiä, x- ja y-kirjaimia, valoa ja pimeyttä ja metsämansikan tuoksua ja karkeaa suolaa, vain kukkia ja betonia ja särkynyttä lasia, Andromedaa ja aution rannan hiekkaa.

Minulle mieleenpainuvin kohta liittyy samaan kohtaukseen:

Sanat ”miehen näkökulmasta” kaikuivat ikävästi mielessäni, ne kuulostivat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. ”Naisen näkökulma” olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. Siitä tulee mieleen valkoinen ja hyväntuoksuinen kukka, joka aukeaa nopeutetulla time lapse-videolla, jonka taustalla soi panhuilujen säestämä spa-henkinen musiikki. Naisen seksuaalisuus on kaunista, ihailtavaa ja voimaannuttavaa, miten se sitten ilmeneekin, ja vaikka siihenkin liittyisi häpeää ja likaisuutta, siitä kirjoittaminen olisi osoitus emansipaatiosta, hikisten ja väljähtyneiden asenteiden rikkomisesta. Heteromiehen seksuaalisuus on uhka, peto jota pitää kaitsea ja kesyttää, varsinkin sen pikkupojan mielestä, joka havahtuu alushousuissaan leviävään märkään limaan.”

Mielestäni Röngän romaani kuvaa nimenomaan miehen seksuaalisuutta herkkänä ja raikkaana. Siemensyöksyt eivät tunnu ällöttävältä limalta sormien välissä, vaan hauraalta, kuulaalta. Toisaalta kehollisuus on Antille niin riipivän paljastavaa, että lukija tavoittaa myös tarinan osoittamat raa’at tunteet. Loppuen lopuksi kirjaa lukiessa en tullut edes yliajatelleeksi sitä, että kyseessä on juuri miehen näkökulma. Ehkä elän itse muutoksen sukupolvessa, joka näkee ihmiset ihmisinä Antin kuvaamalla tavalla: x- ja y-kirjaimina. Antin tarina voisi olla kenen tahansa nuoren tarina.

Kirjan nimi viittaa Chopinin sävellykseen Nocturne. Kappale nousee romaanissa esille useamman kerran. Eniten mieleeni jäi kohtaus, jossa Antti kuulee naisen soittavan kappaleen hotellin aulassa. Kyseinen kohtaus piirtyi itselleni jopa visuaalisena kuvana. Sanana Nocturno viittaa yön tunnelmaan, yösävellykseen tai yömusiikkiin. Rönkä kuvaa itse kirjan tunnelmaa hämäränä. Nuoruus on kuin yö kahden päivän välissä: lapsuuden ja aikuisuuden. Osuva ja kekseliäs nimi.

KJELL WESTÖ: TRITONUS

Tritonus julkaistiin jo vuosi sitten, mutta onneksi se pääsi mukaan messuhaipakkaan. Romaani on tummasävyinen teos ikääntyvästä muusikosta, Thomas Branderista, sekä hänen uudesta naapuristaan Reidar Lindellistä. Brander rakennuttaa hulppeaa Casa Tritonusta köyhään pikkukylään ja yrittää samalla selvitä parisuhteen kariutumisesta. Lindell tutustuu jähmeään naapuriinsa, muistelee kuollutta vaimoaan ja soittelee intohimoisesti harrastelijabändissä. Kummallakin keski-ikäisellä miehellä on milleniaalisukupolven lapset, joihin he yrittävät epätoivoisesti luoda yhteyttä.

Tritonus sivuaa nykymaailman ongelmia ja ajankohtaisia aiheita, kuten terrorismia, pakolaistulvaa, ilmastonmuutosta, koronapandemiaa ja #metoota. Kyseiset aiheet antavat lukijalle tarttumapintaa miljöön suhteen: ollaan todellakin realistisesti tässä ajassa. Itseäni kiinnosti erityisesti #metoon sivuaminen, sillä sen lisäksi, että Branderia syytetään väärinkäytöksistä, hänen ajatuksensa osoittavat ainakin jonkin tasoista naisvihaa. (Westö oli tosin haastattelussa hieman eri mieltä) Branderilla on tapana syyttää elämänsä naisia aina kun jokin menee vikaan. Hän on melko sokea omalle käytökselleen ja kiihtyy aina, kun jokin epämieluisa aihe otetaan puheeksi. Branderin hahmo on taitavasti rakennettu: häntä on vaikea ymmärtää, mutta vanhenemisen kauhu on käsinkosketeltavaa. Branderin tilanteessa vanha koira ei myöskään opi uusia temppuja, sillä vaikka hän ymmärtäisikin ajoittain esimerkiksi olevansa kohtuuton, hän ei kaikesta huolimatta muuta käytöstään.

Seuraavassa katkelmassa Brander miettii keskusteluaan poikansa Vinnien kanssa. Se kiteyttää mielestäni hyvin teoksen teemat, sekä Westön mainitseman kiinnostuksen kohteensa: milleniaalisukupolven ja hänen oman sukupolvensa välisen kuilun. Katkelma piirtää myös nyky-yhteiskuntamme ongelmien ytimen. Samaistun paljon Vinnien ajatuksiin. On siis pakko mainita, että vaikka Westö edustaa aivan toista sukupolvea, kuin minä itse, hän on tavoittanut taitavasti sen, mitä myös osa nykynuorista ajattelee milleniaalisukupolven kanssa. 

He olivat jutelleet enemmän kuin yleensä, ja Vinnie oli sanonut että halusi omistaa elämänsä tutkimuksille tehdäkseen maailmasta paremman paikan, ja kun Brander oli kysynyt häneltä – ei irvaillen vaan aivan vakavasti – mikä maailmassa oli vialla, Vinnie oli vastannut: sinun sukupolvesi ja teidän hedonisminne, siitä kaikki alkoi. Brander oli yllättynyt niin kovasti, että auto oli heilahtanut moottoritiellä, hän oli varmaankin tehnyt jonkin tahattoman liikkeen, hänhän oli odottanut että Vinnie olisi maininnut jotain aivan muuta, epäoikeudenmukaisuuden, väkivallan, ympäristötuhot, nälänhädän, kaiken sen mitä oli tapana luetella. Vinnie oli huomannut Branderin reaktion ja lisännyt: Minua vain hämmästyttää niin kovasti, että te ette tunnu näkevän omaa kohtuuttomuuttanne.  Brander oli silloin ymmärtänyt, että se mitä hän oli odottanut kuulevansa – väkivalta, nälänhätä ja kaikki muu – sisältyi Vinnien vastaukseen, että vastaus oli itseasiassa ollut liki täydellinen tuomio.

Westön musiikkitietämys on lisäksi uskomatonta. Hän kertoi haastattelussa tehneensä paljon taustatyötä, mutta hänen oma intonsa musiikkiin on varmasti myös auttanut asiaa. Lukija törmää useisiin musiikkialan tähtien nimiin, kappaleisiin, soittotekniikoihin… Välillä meinasi hengästyttää, mutta Westö pitää paketin taitavasti kasassa: termistö lisää teokseen syvyyttä ja uskottavuutta.

Etenkin Branderin itsekkyys ja jähmeys ilmenevät juuri musiikin kautta. Hänen on vaikeaa kommunikoida ja osoittaa esimerkiksi empatiaa. Musiikki soi Branderin päässä, kun rannalta löydetään kuolleita lintuja ja kun Lindell kaipaa apua vaikeaselkoisen teinipoika-Jonten kanssa. Brander sujauttaa aina keskusteluun jonkun säveltäjän tai kappaleen, usein Mahlerin.

Vaikka lukija ei tuntisikaan kirjassa mainittua musiikkia, teksti soi silti mielessä. Westö on myös koonnut Spotifyhyn useita soittolistoja nimellä ”Tritonus”. Soittolistojen tarkoituksena on syventää lukukokemusta entisestään.

Haastattelin Kjell Westöä parin kanssa!

KIRJAMESSUJEN OHJELMAJOHTAJA JENNI HAUKIO VUODESTA 2012 JA SUOMEN KIRJAMESSUJEN ISÄ KARI J. KETTULA 

Päästiin toisen parin kanssa keskustelemaan myös Jenni Haukion ja Kari J. Kettulan kanssa. Oli mahtavaa kuulla, että kummatkin haluavat vaalia toimivaa kirjamessujen konseptia tulevaisuudessakin. Tämän vuoden musiikkiteema oli luontevaa jatkoa edellisen kirjamessuvuoden teatteriteemalle ja ymmärtääkseni samantyylinen aihe seuraa myös ensi vuonna. Ehkä jotain kuvataiteeseen liittyvää? Se on oma arvaukseni.

 

Viimeisen messupäivän päätteeksi kustannus Aarni yllätti. Sain ahkerasta työstä stipendinä Silja Vuorikurun teoksen ”Kultalintu”. Siitä ehkä kirjoitan joku päivä, kunhan etenen loputonta lukulistaani eteenpäin. Tuli arvostettu olo. Kiitän suuresti.

Kirjamessut ovat nyt paketissa. Sitä viikonloppua muistelen varmasti koko vuoden, syksyn yhtenä parhaimmista.

Instagramissa @huopahattunen jatkuvaa päivittelyä seikkailuista ja polttavia keskustelun avauksia. Ota haltuun!

-Maria