Anni Kytömäki - Margarita

Stop! Pohdin postauksessani kirjan juonta avoimesti, eli spoilereita saattaa olla tulossa. Jos haluat kokea kirjan tarjoileman matkan itse, suosittelen palaamaan kirjoitukseni pariin kirjan luettuasi :) Postaus on kuvitettu itseottamillani kuvilla (kuten aina) joten ethän kopioi!

Anni Kytömäen Margarita, Finlandia-voittaja vuodelta 2020 sai odotella hyllyssäni liiankin kauan. Nyt pääsin vihdoin sen kimppuun ja sukelsin umpimähkään, ennakkovaroituksitta suoraan Vehkasalon metsän poluille, hakkuumaille, puun kaarnan väliköihin ja sodan sydämeen, ihmisen murtuneen mielen ytimeen. 

Margarita on useisiin aikatasoihin sijoittuva neulasten tuoksuinen kertomus. Se käsittelee jatkosotaa ja vuosia 1950-1955, siis sodan jälkeistä aikaa. Minäkertojina toimivat Senni Sarakorpi, edelleen mielessään sotaa käyvä Mikko ja metsän hakkuista vastaava Antti Kairamaa. Ääneen pääsee myös uhanalainen jokihelmisimpukka eli Margaritifera margaritifera, johon kirjan nimi ja Sennin toinen nimi Margarita viittaavat. Kirjan alkupuoli keskittyy pitkälti Sennin työhön kylpylässä kesävieraiden hierojana, sodassa kuolleen isänsä muisteluun, Sennin suhteeseen erään kylpylän kesävieraan, Aaron kanssa ja raskauteen, jossa Sennin keho hylkii sikiötä niin pahasti, että hän käy lähes kuoleman porteilla. Kirjan alusta nousevatkin mielestäni teoksen tärkeimmät teemat: metsän ja ihmisen välinen yhteys, kuoleman läsnäolo kirkkaan elonkin keskellä, sekä naisen kehon itsemääräämisoikeus. 

Teoksen alku on siis vahva ja yhtenäinen. Kytömäen kieli imaisee mukaansa tiukkaan metsän otteeseen, virtaavan joen solinaan ja sammalmättäiden pehmeään kosketukseen paljaissa jalkapohjissa. Miljöö piirtyy eläväksi. En ole koskaan törmännyt vastaavaan, näin intensiiviseen tapahtumapaikkojen kuvailuun. Tunsin lukiessani käveleväni metsässä itse. Metsä ja ihminen kulkevat rinnakkain kirjan alusta loppuun asti.

Tupsuvillat, suopursut ja linnut, kuusen alla nukkuva Aaro, koko metsä uuttuu jokeen. Vatsanpohjasta huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Kylpylän kesävieraista Einar Kairamaa kertoo Sennille tutkimuksistaan uhanalaisten jokihelmisimpukoiden parissa ja vaelluksistaan Lapissa. Senni toivoo, että hän pääsisi reissuun mukaan, mutta sitten vaikea raskaus ohjaakin elämää toiseen suuntaan. Kairamaan poika Antti kartoittaa hakattavia metsiä ja ihastelee vapaa-ajallaan lintuja. Se on hänen sisäinen ristiriitansa: miten voi rakastaa luontoa, mutta hakata sitä menemään ihmisten tarpeisiin? Senni taas tuntee luontoyhteyttä taivaltaessaan kylpylältä kotiin Vehkasalon polkuja pitkin ja maatessaan joessa virran kuljetettavana.

Kytömäki osoittaa ihmisen ja luonnon samankaltaisuuden jokihelmisimpukan symbolisessa merkityksessä. Raakut ovat hauraita ja kauniita sisältä, toisaalta niiden poimuttunut kuori on kova ja se suojelee itsepäisesti sisälleen kasvanutta helmeä. Simpukat kuolevat ja hajoavat, kun ihminen tavoittelee aarretta ja murtaa kuoret väkivalloin. Senni on hahmona vähän kuin jokihelmisimpukka: hän on sisäänpäin kääntynyt introvertti, joka väistää ihmistä mieluummin kuin päästää lähelleen.

Senni poikkeaa päähenkilönä ylipäänsä stereotyyppisestä naisen kuvasta. Hänellä on vahvat ja määrätietoiset hierojan otteet, halu kulkea metsässä farmarihousuissa ja lopulta raskauden komplikaatioiden jälkeen tyytyväisyys siitä, että kohtu on poistettu. Senni ei halua miellyttää ketään, eikä hän kikattele miesten huomiolle samalla tavalla, kuin esimerkiksi kylpylän työntekijä Mari. En kuitenkaan kokenut Senniä kylmänä tai töykeänä hahmona, vaan yksinkertaisesti nuorena naisena, joka arvostaa ja viihtyy omassa henkilökohtaisessa tilassaan tarvitsematta ylimääräisiä, tekopirteitä ihmissuhteita elämäänsä.

Kun Senni tulee juhannusyön seurauksena raskaaksi, hänen kehonsa vastustelee lasta kovin ottein raskauden alusta loppuun. Senni pyytää raskaudenkeskeytystä, sillä hän tietää olevansa vaarassa: mikään ruoka ei pysy sisällä ja yhdeksän kuukautta syömättä riuduttaa sekä äidin, että vatsassa kasvavan vauvan. Lääkärit eivät jaksa tunnistaa Sennin vakavaa tilaa ja kuittaavat sen tavallisena aamupahoinvointina. Valtio ilmoittaa, että jokaisen naisen tulisi synnyttää vähintään kuusi lasta, että se on yhtä tärkeä velvollisuus, kuin miesten velvollisuus puolustaa maata rintamalla. Vauvasta tulee Sennille valtion vauva, jonka abortointiin ei helly lupaa. Lopulta Senni leikataan ja hänelle kerrotaan, että vauva on menehtynyt. Valtio on kuin ihminen, joka avaa väkisin raakun; vauva on kuin helmi, jonka valtio tahtoo omaisuudekseen ja veronmaksajakseen. Nainen taas on väline, jonka pitää palvella yhteiskunnan odotuksia.

Naisen tehtävä yhteiskunnassa on mielestäni tärkeä teema. Nykyään abortin saa huomattavasti helpommin, kuin 1950-luvulla, mutta yhteiskunnan asettamat oletukset ovat edelleen kireät. Täytyy vastata kauneusihanteisiin, pukeutua soveliaasti ja mukautua mukamas siihen, että kehomme ovat täällä miesten katseitä ja tekoja varten. Margarita ravistelee osaltaan näiden rakenteiden historiallista puolta osoittamalla, että ihmisen keho ja mieli ovat liian hauraita kontrolloitaviksi väkivalloin. Jokaisella on oikeus päättää oman kehonsa ja kestävyytensä rajat.  

Milloinkaan enää hän ei antaudu virran houkuteltavaksi. Milloinkaan enää hän ei aio kokea tätä uudelleen. Jälkeläiset kasvavat hänen kiduksissaan. Ne vievät suuren osan ravinnosta, jonka hän joesta seuloo, ne hengittävät ilmaa jonka hän ravitsee itselleen. Hän räytyy ja heikkenee, ne kasvavat. Hän seisoo joen pohjalla kaltaistensa joukossa, mutta kukaan ei auta. Kuoren suojassa jokainen on omillaan.

Naiseuden lisäksi Margarita pohtii myös mieskuvaa ja miehisyyteen liittyviä odotuksia. Oletus on, etenkin sodassa, että miesten psyyke ja fyysinen kunto kestävät venyttämistä, pommituksia, epätietoisuuttaa ja erossa oloa läheisistä. Mitä tahansa valtion vuoksi. Tätä käsitystä vastaan taistelee eniten Mikko, jonka mieli murtuu kaiken kuoleman keskellä. Rauhanteon jälkeenkin sota jatkuu Mikon mielessä ja hän piilottelee panssareita Vehkasalossa vuosia sodan päättymisestä. Yhteiskunta odottaa miehiltä tunteiden nielemistä ja raavasta, karismaattista käyttäytymistä. Käsitys siitä, kuka on tosimies ei muutu, elleivät asenteet anna tilaa. On okei itkeä. On okei sanoa, ettei kestä, on okei puhua siitä, mikä sattuu. 

Kuvaus sodasta ja Mikon ajatuksista ovat koskettavia. Lukiessani kuvittelin seisovani keskellä tanteretta ja se sai minut värähtelemään. Ajatus sodasta ei tunnu ollenkaan niin kaukaiselta nykyistä maailmantilannetta seuratessa.

Ilmapommituksen jälkeen menee tovi ennen kuin uskaltaudumme tiedusteluretkelle. Kevätillan matalassa valossa lähden Raitalan kanssa tutkimaan maastoa siellä, minne pommit osuivat. 

Näen hyökkäyksen jäljet jo kaukaa. Pommit ovat pirstoneet puita ja repineet maan auki, metsä on tuupertunut jaloiltaan. Aurinko on päivällä tykittänyt taistelukentälle valoa niin taajaan että hanki on jo aivan pehmeää, täynnä miesten, hevosten ja ajoneuvojen jälkiä.

Kytömäki onnistui ainakin ennustamaan pandemian merkityksen yhteiskuntaan kuvaamalla polion puhkeamista. "Lapsihalvaukseksi" nimitetty virus muistuttaa paljon koronaa: se tarttuu helposti hengitysteiden välityksellä suurissa väkijoukoissa, vaikuttaa keuhkoihin ja saattaa jättää pitkäaikaisia jälkivaikutuksia kehoon. Polio vaikuttaa lisäksi kaikkiin vähän eri tavalla. Osalle se on hengenvaarallinen, osa taas selviää pienemmällä tuskalla. Kun Vehkasalon kylpylä myydään, Senni päätyy opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi ja kuntouttamaan poliota sairastavia lapsia Helsinkiin. 

Tässä kohtaa teoksen alun eheä ja voimakas kerronta muuttuu mielestäni rikkonaisemmaksi: ensin sivuhenkilöitä tulee rutkasti lisää, sitten päähenkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen juonivetoisuutta tavoitellen. Alun tapahtumat saavat epäuskottavia merkityksiä ja se on Margaritan suurin ongelma. Lukijalle paljastuu, että teoksen alussa tapahtuva Sennin ja Aaron välinen kiihkeä juhannusyön kohtaus sateisen kuusen alla onkin jotain aivan muuta. Senni on harrastanut seksiä metsässä harhailevan ja edelleen sotaa pakoilevan Mikon kanssa. Mikko on säikähtänyt metsänhakkuukoneita, pudonnut kuoppaan ja kuollut keskiaikaisen miekan viereen. Hänet löydetään neljä vuotta myöhemmin, kun arkeologina toimiva Aaro saa Mikon luurangon tutkittavakseen. Polio-osastolle tuodaan Aaron ja hänen vaimonsa Katariinan nelivuotias poika Onni. Senni katsoo Onnin potilastietoja ja ymmärtää, että Onni on hänen Mikon kuolleeksi väitetty lapsensa.

Senni saa tietää, että juuri hänen luotettavana esitetty äitinsä on valehdellut lapsen selviytymisestä. Keskustelu Sennin ja hänen äitinsä välillä on antiklimaattinen. Missä on Sennin raivo siitä, että joku on jälleen päättänyt hänen kehostaan ja omasta lapsestaan ilman hänen suostumustaan? Ja kuinka uskottavaa on, että lääkärit ja aikuisen naisen äiti sopivat keskenään, että juuri äiti on ainut henkilö, joka kertoo tyttärelleen version traumaattisen raskauden seurauksista? Ja millä todennäköisyydellä juuri Aaro ja hänen vaimonsa päätyvät adoptoimaan Sennin lapsen sairaalasta? Margaritan voimakas ote lukijasta kirpoaa, kun tapahtumat osoittautuvat niin epäuskottaviksi. Tämä harmitti minua, sillä Margaritassa olisi mielestäni ollut alun perusteella aineksia eheämpään kokonaisuuteen.

Teoksen mieshahmot eivät pääse täysin oikeuksiinsa. Mielestäni miehet esitetään Mikon henkisestä kamppailusta huolimatta hyvin samankaltaisina: he ovat rehtejä ja vähän hämmentyneitä varjoja vailla syvyyttä ja tarttumapintaa. Persoonat eivät oikein erotu toisistaan ja heitä yhdistää hieman utopinen suhtautuminen naisiin ja muihin ihmisiin. On totta, että maailmansotien jälkeen naisen asema suhteessa miehiin ja yhteiskuntaan parani huomattavasti. Patriarkaaliset rakenteet eivät ole kuitenkaan edes nykypäivään mennessä täysin tasa-arvoistuneet kaikkien sukupuolten välillä. Olisin siis ehkä kaivannut lisää kritiikkiä ajan yhteiskunnan asetelmista. Ja vastaavasti esimerkiksi Mikon osuus juuri herkkänä, traumatisoituneena miehenä olisi voinut olla suurempi, eikä näin vain juonen kannalta. Mikko edustaa suurta lohkoa koko yhteiskunnassamme: miestä, joka voi huonosi. Hänestä olisin mielellään kuullut enemmän.  

Yhteenvetona Margaritan kohdalla Kytömäki loistaa ennen kaikkea metsäkuvauksellaan ja taidollaan käyttää kieltä. Siitä häntä on ymmärtääkseni kehuttu aiemminkin teoksien Kultarinta ja Kivitasku kohdalla. Juonenpunonta on Margaritassa omaan makuuni liian korkealentoista ja olisin ehkä nauttinut enemmän tarinasta puiden juurten tuntumassa...

3/5

-Maria <3