Tove Jansson - Näkymätön lapsi

 

Tove Janssonin novellikokoelman "Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia" (julkaistu 1962) nimikkotarina Näkymätön lapsi kertoo tytöstä, joka on muuttunut näkymättömäksi, koska hänen tätinsä on ollut ilkeä ja kylmä lasta kohtaan. Tuutikki tuo Ninnin muumiperheelle, sillä hän uskoo muumien kiltteyden muuttavan Ninnin takaisin näkyväksi. Kuten Janssonin tarinoilla yleensä, myös tällä kertomuksella tuntuu olevan syvällinen opetuksensa. 

Näkymätön lapsi on mielestäni symbolinen tarina henkisen väkivallan jättämistä jäljistä. Ninnin tätiä kuvaillaan jäätävän kylmäksi ja ironiseksi hahmoksi, jonka sanat ovat saaneet lapsen häviämään näkyvistä, kirjaimellisesti. Kauan jatkunut kiusaaminen ja henkinen alistaminen tekevät sen kenelle tahansa: ihminen kokee olevansa näkymätön ja tarpeeton, sillä hänen perustarpeensa tulla huomatuksi ja kuulluksi eivät täyty millään tavalla. Ninni ei voi tarinan alussa luottaa kehenkään ja sekin on yksi näkymättömyyden syistä. 

Ninni muuttuu näkyväksi vasta, kun hän suuttuu tosissaan. Muumipappa meinaa tönäistä novellin lopussa Muumimamman laiturilta veteen ja silloin Ninni hermostuu: hän ei halua, että kukaan kiusaa ihanaa ja vieraanvaraista mammaa. Tarina kuvaa kaikkien tunteiden merkitystä. Pitää saada ja uskaltaa olla vihainen ilman, että joutuu tunteistaan tuomituksi. Kun saa olla oma itsensä kaikkien tunteidensa kanssa, saa olla olemassa kokonaisena. Se, jos jokin tekee näkyväksi.  

(Teksti jatkuu kuvien alla)

Yhteensä teoksessa on yhdeksän novellia, mutta haluan nimikkotarinan lisäksi esitellä lyhyesti kaksi muuta, jotka puhuttelivat itseäni erityisesti. Toinen mieleen jäänyt tarina on siis nimeltään Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin. Tekstin alussa Vilijonkka pelkää hirveästi, että jotain kamalaa tapahtuu. Hän varoittelee ystäväänsä, vilkuilee olkansa ylitse, varautuu ja säikähtelee pieniäkin asioita, nauttimatta lainkaan hyvistä hetkistä kirkkaan auringon alla. Ahdistus tulevaisuudesta saa Vilijonkan ärtyisäksi ja onnettomaksi. Sitten kamala myrsky iskee ja Vilijonkan pahin pelko toteutuu. Hänen kauniit esineensä lentelevät ympäriinsä, savupiippu irtoaa ja valtava vesipyörre uhkaa tempaista itse Vilijonkankin mukaansa. 

Tämän novellin opetus liittyy Vilijonkan reaktioon: yhtäkkiä Vilijonkka ei olekkaan enää peloissaan, vaan hän nauraa ja tuntee olevansa vapaa. Kauheat tapahtumat muuttavat Vilijonkan. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin kuvaa ihmisen pelkoa muutoksia kohtaan. Muutokset tuovat aina mukanaan jotain hyvää, eikä koskaan pitäisi roikkua liikaa esimerkiksi materiassa. Mikään ei nimittäin ole niin pysyvää, kuin jatkuva muutos. 

Mutta hän tunsi, että se oli tärkeintä, mitä hänelle oli milloinkaan sattunut. Se oli ravistanut hänet sekaisin ja myllertänyt kaiken nurin, eikä hän tiennyt miten menetellä päästäkseen taas oikeille raiteille. Vanha Vilijonkka tuntui kadonneen, eikä hän ollut edes varma haluaisiko sen takaisin. Entä sen kaiken, mitä vanha Vilijonkka oli omistanut? 

 Kaiken mikä oli särkynyt ja nokeutunut ja halkeillut ja kastunut? Ajatella, että pitäisi vain istua viikkokausia korjaamassa, liimaamassa, paikkaamassa ja etsimässä hävinneitä palasia...

Pitäisikö hänen pestä ja silittää ja maalata ja olla pahoillaan niistä esineistä, joita ei voinut korjata ja tietää aina, että kaikki oli joka tapauksessa säröillä ja että ennen oli ollut paljon hienompaa... Voi ei! Ja järjestää sitten koko kurjuus takaisin paikoilleen samoihin synkkiin huoneisiin ja koettaa aina vain kuvitella, että ne olivat kodikkaita... 

-Ei, minä en tee sitä! Vilijonkka huudahti ja nousi jäykille jaloilleen. -Jos yritän saada kaiken entiselleen, niin minusta itsestänikin tulee samanlainen kuin ennen.

(Teksti jatkuu kuvien alla)

 

Hattivattien salaisuus - niminen tarina teki myös vaikutuksen. Se kertoo Muumipapan seikkailusta mystisten, salaperäisten hattivattien kanssa. Muumipappa kokee aina toisinaan kaukokaipuuta ja tällä kertaa hän lähtee etsimään vastauksia vapauteen jännittäviltä hattivateilta. Hattivatit ovat kieltämättä kiehtovia: ne eivät puhu mitään ja ne vetävät puoleensa ukkosta. Suurina joukkoina hattivateista tulee kuin yksi, räjähdysherkkä sähkövaraus. 

Muumipappa uppoaa hetkeksi hattivattien hurmioon, mutta oivaltaa lopulta, etteivät hattivatit ole niin vapaita ja viisaita, kuin saattaisi ajatella. Muumipappa toteaa, että hattivatit eivät ajattele itsenäisesti, eikä niillä ole varsinaista persoonaa. Muumipappa siis havahtuu ja ymmärtää olevansa itse yksilö, jolla ei ole mitään tekemistä hattivattien kanssa. Kertomus heijastelee esimerkiksi ryhmäpainetta tai lahkotoimintaa. Älä siis ole hattivatti, vaan ajattele omilla aivoillasi. 

(Teksti jatkuu kuvien alla)

Novellikokoelman tarinoista huokuu muumiperheen lämpö, jokaisen hahmon rooli maailman ihmettelijänä ja inhimillisyys. Tove Janssonin kieli piirtää meren tuoksua ja pauhua makuuhuoneeseeni ja tunsin pääseväni Muumilaakson salaisuuksien ja yllätyksien imuun. Näkymätön lapsi saa viedä Helmet-lukuhaasteen kohdan 39: Novellikokoelma. 

****

-Maria <3