Kiitos Suomi-teatterille, jossa kaikkien rakkaus saa näkyä: Bolla
Pajtim Statovcin Finlandia-voittajaromaani vuodelta 2019, Bolla, olisi ansainnut oman postauksensa jo kauan sitten. Nyt kirja tuntuu kuitenkin uudestaan ajankohtaiselta, sillä kävin katsomassa Bollan näyttämösovituksen Helsingin kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten. Into kirjoittaa esityksestä sai minut palaamaan takaisin myös tämän kirjan pariin.
Bollan kannen suunnittelu on uskomattoman kaunis! |
Bolla on romaanina tiivis, herkkä ja koskettava kuvaus kahden miehen välisestä rakkaustarinasta. Päähenkilö Arsim on albaani ja hänen rakastettunsa Milos serbi: kahden kansan välille on syttymässä sota ja se ajaa heidät lopulta erilleen, sillä Arsimin on lähdettävä maanpakoon perheensä kanssa. Arsim elää kaksoiselämää. Kotonaan hänellä on vaimo, lapsia ja lyhyt pinna, joka napsahtaa usein väkivaltaisesti poikki. Arsim on päähenkilönä ennen kaikkea vaikeasti pidettävä. Sofiaan muuttaessaan hän hyväksikäyttää seksuaalisesti alaikäistä teinipoikaa ja palatessaan lopulta karkotettuna Pristinaan, edes hänen suurin hyvä tekonsa, rakkaus, ei auta sittenkään ymmärtämään sodan haavoittamaa Milosia.
Bollan suurimmiksi teemoiksi nousee väkivallan kierre.
Väkivalta ruokkii väkivaltaa, tuhovoima kasvattaa ainoastaan tuhovoimaa. Arsim
kuvaa, että hänet on kasvatettu pahoinpitelemällä. Siksi impulsseille ei ole
koskaan tarvinnut opetella kontrollia, malli on opittu jo lapsena: kun viha,
suuttumus tai pelko on purkautuakseen, se saa purkautua, vaikka
räjähdysvoimalla. Toisaalta myös miesten ja naisten välisten valtasuhteiden
kulttuuriperinteet antavat Arsimin ajatusmallissa väkivallalle perusteluja, sillä
”vaimon on toteltava aviomiestään”. Väkivaltaisen käytöksen taustoista
huolimatta se ei tietenkään ole silti oikeutettua.
Fyysistä väkivaltaa kohdataan romaanissa myös Milosin
päiväkirjamerkintöjen myötä. Milos kirjoittaa lapsuutensa seksuaalisesta väkivallasta
ja sodan raakuudesta. Alun perin Milos päättää ilmoittautua armeijaan, koska
hän vihastuu Arsimin lähdölle, vaikka Arsimilla ei ole oikeastaan vaihtoehtoja
jäädä. Sodassa Milos kohdistaa vihansa, loukkaantumisensa ja sydänsurunsa
Arsimia kohtaan koko albaanien kansalle. Ottaen huomioon Milosin raa’an ja
traumaattisen lapsuuden, mielestäni ei ole hänenkään kohdallaan ihme, että hän
päätyy jatkamaan väkivallan kierrettä, vaikkakin sitten sotilaana olemisen
muodossa.
s.11
22. tammikuuta 2000
---
Olen nähnyt kauheita
asioita, kauheita asioita kauheiden asioiden jälkeen, rantaan huuhtoutuneita
ruumiita kuin ajopuita, hirvittäviä, sairaita tekoja, anteeksiantamattomia
syntejä, asemiehiä riveissä, kylällisen lapsia ja heidän vanhempiaan polvillaan
maassa, heidän uhrinsa, ja minä tiesin ettei yksikään kohta olisi hengissä, se
on julisteena päässäni nykyään, se ilme joka jokaisella heistä oli, taju pian
koittavasta lopusta sai heidän kasvonsa näyttämään tyhjiltä ja jäykiltä kuin
posliininukella, ja vaikka he tukeutuivat ja tarttuivat toisiinsa ja
virtsasivat alleen ja rukoilivat meitä olemaan ampumatta, he koskivat toisiaan
melkein kuin olisivat vieraita toisilleen, miehet vaimojaan ja äidit lapsiaan,
painautuessaan vastakkain he työnsivät toisiaan loitommas vaikka luulisi että
tapahtuisi päinvastoin. Se yllätti minut, että eläminen sellaisella hetkellä
oli niin suurta rakkauden vastakohtaa, niin kirkasta kuoleman tuntemusta.
Fyysisyyttä hieman eri merkityksessä Bollaan tuo myös
seksi. Arsimin ja Milosin välinen läheisyys on kiihkeän raadollista, intiimiä
ja alistavaa. Vaikka alistus ja valtapeli on kirjan henkilöiden välillä sängyssä
suostumuksellista, tarkoituksenmukaista ja tietyllä tapaa tervettä, se
heijastelee myös kummankin henkilökohtaista roolia sängyn ulkopuolella elämässä:
Arsim on dominoivan maskuliinisuuden (huono) roolimalli, joka ottaa itsekkäästi
vain sen, mitä haluaa. Milosin päiväkirjamerkinnöistä tulee ilmi hänen
kaipuunsa turvalliseen isä- ja auktoriteettisuhteeseen, joka hänen kohdallaan
näyttäytyi aikaisemmin suhteena huomattavasti vanhempaan mieheen. Nyt Arsimin
kanssa Milosille on luontevaa olla sängyssä alistuva osapuoli.
s. 29
Hänen huulensa maistuivat
makeilta kuin tuoreet hedelmät, ehdin panna merkille kiihkoltani, halultani
nähdä hänet alasti, ja sitten hän vetää minut perässään portaat ylös
asuntoonsa, jossa me rakastelemme kuin koirat, kiskomme vaatteet toistemme
yltä, hän suutelee ja koskettaa minua joka paikkaan ja minä suutelen häntä joka
paikkaan, kyltymättömästi, vailla järjestystä ja järkeä; kuin hän olisi
lipumassa otteestani minä puristan hänen ranteitaan koko ajan kovemmin, kuin
hän ei olisi tottakaan, kuin hänen ruumiinlämpönsä ei olisi aitoa minä painan
vartaloani hänen vartaloaan vasten aina vain lujemmin, ja vaikka hän antaa
vallan kehostaan minulle, riuhdon häntä kuin vihan kiroamana, nuuskin häntä ja
ilmaa välillämme, hänen ihonsa suolan tuoksua, ja ihailen hänen siroa
ruumiinrakennettaan, kylkiä joista luut erottuvat kellertävinä
siveltimenvetoina, vasta ajeltua sileää vartaloa, minä työnnän sormeni hänen
pakaroihinsa ja kieleni niiden väliin ja sitten hänen suuhunsa vielä, ja painan
hänen päätään tyynyyn; hänen lihansa taipuu käsissäni kuin taikina. Minä päätän
hänestä nyt ja hän haluaa niin.
Teoksen nimelle ”Bolla” annetaan ensimmäisellä sivulla kolme määritelmää:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Nimen merkitys ilmenee useammissakin yhteyksissä: jo
pelkästään sodassa vastapuolet ovat toistensa näkökulmista petoja, albaanit
ovat serbien keskellä ulkopuolisia, serbit ovat albaanien keskellä ulkopuolisia
ja sota itsessään muuttaa ihmisen jollain tavalla pedon ja eläimellisen olennon
kaltaiseksi. Silloin kyse on biologisesta hengissä säilymisen vaistosta, eikä
inhimillisyydelle jää paljonkaan tilaa.
Lisäksi Arsimin ja Milosin suhde ja homoseksuaalisuus
voidaan nähdä etenkin konservatiivisesti uskonnollisessa kulttuurissa
”tuntemattomana eläinlajina”, epäsopivana, vieraana ja kummallisena. Heidän
kokemuksensa itsestään voi olla voimakkaasti ulkopuolinen suhteessa
valtaväestöön. Nykyäänkin moni vähemmistön edustaja voi kokea niin, pitkälti
tietysti ympäristöstä riippuen.
Arsim on kaiken lisäksi myös intohimoinen kirjoittaja.
Hän haaveilee kirjailijan urasta ja työstää tarinaa tytöstä, joka kohtaa
käärmeen. Leikittelevä ja absurdi tarina sitoo ”Bolla”-nimen nerokkaasti koko
teokseen.
--- s. 167
Kolmantenatoista vuonna
paholaista odotti suurenmoisin sen koskaan kohtaama näky; se oli tyttö,
syömänsä kanssa yhdeksi tullut, uljaassa käärmeennahassaan, siivekkäässä
ylhäisyydessään, joka eli nyt pimeästä, käärmeestä, ja käärme siitä.
”Bolla”, paholainen sanoi
ja antoi auringon kajastaa sisään luolan suusta, langeta luomuksensa ylle.
Silloin tyttö koki ensi kertaa valon ja se valo oli kaunis.
Jo pelkästään romaanin intensiivinen ja fyysinen
kerronta tuo lukijan mieleen tapahtumat visuaalisina kuvina. Ensimmäisellä
lukukerralla en tainnut laskea kirjaa kertaakaan käsistäni, vaan luin sen
yhdeltä istumalta kuin olisin seurannut elokuvaa. Statovcin kieli on erittäin
kaunista, vaikka se käsitteleekin raakoja aiheita. Kirja jättää lopuksi
hyvällä tavalla tyhjän ja onton olon: olin hämmästynyt, liikuttunut ja itketti
vähän.
Sitten Tuomas Timosen ja Statovcin käsikirjoittamaan
ja Milja Sarkolan ohjaamaan näyttämösovitukseen. Bollaa on riisuttu sekä
tapahtumien, että Statovcin kielen suhteen, jotta niin suuret tunteet ja
tapahtumat mahtuisivat pienelle lavalle. Juonen pääkohdat noudattavat kuitenkin
melko tarkkaan romaania ja se helpotti katsojana näytelmän seuraamista ainakin
itseni osalta, sillä olin lukenut kirjan kertaalleen etukäteen.
Milos puolestaan jäi itselleni näytelmän perusteella
hieman etäisemmäksi hahmoksi, kuin kirjassa. Se ei johdu Kauppilan
suorituksesta, sillä mielestäni Kauppilakin ottaa hahmolleen kaiken tilan, mitä
se voi ohjauksen ja käsikirjoituksen raameissa saada. Yksi suurimmista
ongelmista näytelmän suhteen liittyy kahden aikatason esittämiseen: liukuminen Milosin
päiväkirjatekstien tapahtumista suoraan nykyaikaan, jossa hän ja Arsim ovat yhdessä
toimii vaikeasti niiden katsojien kannalta, jotka eivät ole lukeneet kirjaa. Päiväkirjatekstien
tapahtumia ja nykyaikaa vuorotellaan koko ajan muistaakseni väliaikaan asti, eikä
pelkästään traagisten tapahtumien ääneen lausuminen tavoittanut itsessäni yhtä
suuria tunteita, kuin kirjaa lukiessa. Kauppila suoriutui silti tehtävästään
hienosti: ääneen luku oli runsaseleistä ja selkeää, sekä hieman mielipuolista,
mikä sopii hyvin sodan traumapotilaan rooliin.
Olen erittäin positiivisesti yllättynyt myös siitä,
miten Bollan fyysisyyttä tuotiin näyttämölle. Arsimin vaimo Aijshe saa
näyttämöllä enemmän tilaa, sillä hänen äänenpainonsa, ilmeensä, eleensä ja oma
näkökulmansa näkyvät katsojalle suoraan. Romaanissa Aijshea kuvataan Arsimin
minäkertojan tulkinnan kautta, eikä hän saa teoksessa siksi samalla tavalla
omaa ääntä. Jessica Grabowskyn näyttelijäntyö on mielestäni taitavaa ja hän
saavuttaa Aijshen siten, miten itsekin kuvittelin hahmon kirjassa olevan. Arsimin
väkivalta Aijshea kohtaan on tietysti pysäyttävää katsottavaa. Ensimmäinen
väkivaltakohtaus taisi olla ihan näytelmän alussa ja se oli ikään kuin alkupamaus
hektisille tapahtumille. Erityisesti näissä kohtauksissa on hienoa, että
Aijshella on enemmän tilaa. Hänen kipunsa näkyy näyttämöllä, toisin kuin
kirjassa ja se on tärkeää.
Fyysisyys jatkui myös Arsimin ja Milosin raikkaan
paljaassa seksikohtauksessa, jonka harjoitteluvaiheessa oli mukana
intiimikohtausten koordinaattori Sara-Maria Heinonen. Kohtaus näytti aidon
pitelemättömältä, mikä on näyttelijäntyön tarkoitus. Muistan ajatelleeni
katsomossa, että kiitos Suomi-teatterille, jossa rakkaus saa olla avointa.
Kiitos, että tämä kaikki näkyy myös heille, jotka mahdollisesti ajattelevat,
että joidenkin rakkautta ei saisi olla tai että se pitäisi piilottaa.
Teemoiltaan Bollan näyttämösovitus nosti mielestäni
kirjaa enemmän esille myös pakolaisuuden, rasismin ja erilaisten kulttuurien
törmäyskurssin erityisesti länsimaissa. Näitä teemoja luodessa on käytetty
apuna kieli- ja kulttuuriasiantuntija Saban Ramadania. Kyseisen teeman
käsittely nostaa esille tärkeän huomion: vaikka vaikeudet ja väkivalta ovat
olleet läsnä pakolaisperheen entisessä kotimaassa, se ei tarkoita, että
esimerkiksi toisen sukupolven maahanmuuttajat pitäisi leimata samojen ongelmien
kantajiksi. Näin tapahtuu oikeassa elämässä ja se on surullista, sillä lapset
eivät stigmojen vuoksi välttämättä saa niitä tasapainon ja turvallisuuden mahdollisuuksia,
joita uusi kotimaa voisi heille kaikessa potentiaalissaan tarjota.
Seuraava kohtaus tähän liittyen jäi näytelmästä
mieleen. Ote kirjasta sivulta 100–101:
Kun lapsemme eivät pärjää
kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta vaan kohauttavat olkiaan ja
sanovat, että huono koulumenestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme
aloittavat tappelun koulussa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on
väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä
sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta
tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan
sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ja
toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa.
Lisäksi näytelmä ansaitsee erityisen huomion Aleksi
Sauran sävellys- ja äänisuunnittelusta. Musiikki vie katsojan elävästi Pristinan
uhkaaville kaduille sekä painostavan hyvyyden, vääryyden ja rakkauden pomminarkoihin
nurkkiin. Hahmojen kokema epävarmuus elämästä ja epäluuloisuus muita ihmisiä
kohtaan on käsinkosketeltavaa Sauran musiikin ansiosta.
Bolla tarjoaa romaani- ja näyttämöteoksena loppuen
lopuksi myös ripauksen toivoa. Sanoma rakkaudesta ja onnellisuudesta tavoittaa tavallisenkin
ihmisen tyydyttävällä ja tyynnyttävällä, tosin melankolisella pohdinnallaan:
ehkä onnellisuutta on tietää, ettei onnellisuutta ole ja suru on viisautta sietää
sitä. Ja joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa kanssa,
jottei olisi yksin.
Statovcin romaani sekä näyttämöllä, että luettuna ovat
tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jos olet lukenut kirjan tai käynyt
katsomassa näytelmän, mitä itse ajattelit?
-Maria <3
Kiitos todella kattavasta Bollan esittelystä! Olen ihan samaa mieltä, että kirja on tuleva klassikko ja näytelmäsovitus oli erittäin onnistunut, suorastaan yllättävän onnistunut.
VastaaPoistaJutussa kerrot, että Arsim perheineen lähti Sofiaan, minä olen koko ajan nähnyt heidät maahanmuuttajina Ruotsissa, lukupiirikaverini puolestaan Saksassa. Sitähän ei missään sanota, mutta oletukseni on, että Länsi-Euroopan puolelle tullaan.
Lisää ajatuksiani Bollasta voit kuunnella Kirsin Book Clubin podcastista, siinä hehkutan Pajtimin Statovcin taituruutta!
Kiitos paljon kommentista ja podcastvinkkauksesta!
PoistaItseasiassa itsekin alunperin näin perheen nimen omaan jossain pohjoismaassa, mutta toisella lukukerralla silmään pisti sivulta 81 lause: "Kerron Milosille, että vaimoni, hän on raskaana taas, kerron bussilipuista Sofiaan, aikomuksistamme anoa turvapaikkaa, sieltä tai mistä tahansa muualta, että kaikki on järjestetty, kaikki on maksettukin jo."
Päättelin siis siksi, että Arsim perheineen saattaa olla Sofiassa, toki "tai mistä tahansa muualta" antaa mielikuvitukselle tilaa! :)